Matkalla etelään

Ja nimenomaan vasta matkalla. Äskettäin muutto on nimittäin vain välietappi kohti Etelä-Ranskaa ja omaa viinitilaa. Torstai- aamuna tuskailin kuinka oli mahdollista että Suomesta lähtiessäni Polon takakontissa oli ollut kaksi matkalaukkua ja yksi urheilukassi. Nyt edessäni oli tavaravuori joka näytti epäilyttävästi  autoani suuremmalta.Koska Polo ja minä pystymme kaikkeen, myös mahdoton muuttokuormani soluttautui lopulta melko mutkattomasti auton sisälle. Oli aika halata kaikkia ja suunnata navigaattori kohti uutta kotikaupunkiani, Château-Gontieria.

Château-Gontier

 

Tämä 350 kilometrin matka kohti etelää  oli taas seikkailu sinänsä. Joskus tuntuu siltä, ettei yksikään organisoimani matka suju niin etteikö yllätyksiä tulisi vastaan. Kun kävin joitakin viikkoja sitten allekirjoittamassa tulevan asuntoni vuokrasopimuksen, takastulomatkalla autosta hajosi pakoputki. Joka oli kaiken lisäksi Sadulta lainaan saatu auto.

 

Se, että ajaa aina seuraavalle huoltoasemalla jo bensavalon palaessa on vielä ihan arkipäiväistä. Kun oli ensin jännitetty monta kymmentä kilometrä loppuuko bensa, kymmenen minuttia tankkauskeikan jälkeen syttyi öljyvalo. Öljy-ostoksilla ilmeni taas tuttu ongelma: kortti ei toimi. Ei yksikään niistä kolmesta. Käteistä ei tietystikään ole mukana, mutta onneksi kassaneiti suostuu lopulta ottamaan shekin vastaan ( Ranskassa kuljetaan vieläkin shekkivihkot taskussa, koska olisi liian radikaalia jäädä ainoastaan verkkomaksujen armoille). Kortti ei toiminut tietullissakaan, mutta selvisin porteista läpi puhumalla etäongelman ratkaisijalle mikrofooniin suomea.

Château-Gontier

Loppu matkasta navigaattori päätti johtaa harhaan jonka jälkeen  olin täysin varma, että ”tästä on ennenkin ajettu” ja painoin lisää kaasua kohti täysin vastakkaista suuntaa. Saavuin lopulta asunnon luovutus tapaamiseen  kaksi tuntia myöhässä sovitusta kellon ajasta. Jotain on tainnut ainakin jäädä käteen espanjalaisesta kulttuurituntemuksesta. Kerroinko muuten jo, että puhelimesta loppui matkalla akku?

Koko torstain kestäneen muutto-stressin jälkeen tajusin, että minulla tulisi ennen uuden työn alkamista kolme päivää vapaata. Kolme päivää, ilman mitään ennalta sovittua tekemistä. Seuraavan yön vietin entistä stressaantuneempana. Heräsin seuraavana aamuna ”liian myöhään” ( puoli yhdeksältä). Jonka jälkeen lähettelin ahdistuneena tekstiviestejä Sadulle Chamanttiin, kuinka hirveää on tuntea itsenä yhteiskunnan rajojen ulkopuolella eläväksi elämäntapatyöttömäksi.

Hyvä viini tekee kodin

Päivä kului kuitenkin suhteellisen nopeasti. Ranskalaiset paperiasiat sekä sähkö, vakuutus, netti- sopimusten solmiminen saavat mukavasti ajan, oikeastaan koko päivä kulumaan. Kun myöhäis-iltapäivällä lähdin kaupungille kävelylle minut valtasi olo että olin samanaikaisesti kotona sekä etelänlomalla. Ulkona paistoi aurinko ja lähiapteekin lämpömittari näytti +17 astetta.

Välttääkseni ikävän tuntemuksen joutilaana olemisesta olin päättänyt laatia seuraavaa päivää varten tehtävälistan. Aamun tuimaan lähdin tutustumaan uuteen työpaikkaani. Ecurie Groussard sijaitsee n. 15 kilometrin päässä Château-Gontierista pienessä Biernen kylässä.  Isäntäväki oli mukavaa ja ystävällistä. Muuten paikan päällä näytti sellaiselta kuin olin aavistellutkin. Töitä oli kuuleman mukaan paljon ja maanantaina miehityspulan vuoksi vielä enemmän. Aijon ottaa haasteen vastaan.

Lauantai-päivä oli vielä eilistäkin lämpimämpi. Juoksentelin aamupäivän huonekaluliikkeissä jonka jälkeen tehtävälista kertoi ohjelmassa olevan auton pesu ja siistiminen. Oli oikeastaan melko rentouttavaa kuluttaa tunti tähän askareeseen. Viereisen paikan charmikkaan Monsieurin kanssa heitettiin läppää siitä kun en osannut käyttää automaatti-imuria ja aurinkokin paistoi niin, että oli pakko heittää t-paitasilleen. Auto kiilsi sen jälkeen niin, että sain ylpeänä pakata sinne supermarketin parkkipaikalla kauppakasseja.

Paikallienen Mimi

Ennen pimeän tuloa lähdin vielä katsastamaan kaupungin lähialueen juoksumaastot. Ja hyvältähän siellä näytti. Château-Gontierin läpi kulkee joki, vähän niinkuin Pariisissa ( vaikka siellä niitä on kaksi). Lähdin juoksemaan kaupungin läpi jokea seuraten ja tietä riitti, niinkuin kauniita maisemiakin. Kymmenen kilometrin matkalle osui kolme linnaa, joista yhden yhteydessä oli hevostila. Tulin heti kateelliseksi linnan omistajalle, koska omasta mielestäni kuuluin hänen paikalleen, ja tämä tuntui tietysti epäreilulta. Päätin kuitenkin, että on vain ajan kysymys kun itse asuisin vielä isommassa linnassa. Ja sitä paitsi en sitä linnaa näin pohjoiseen olisi halunnutkaan.

Tiedättekö kun ranskalaisissa kylissä aina iltaisin tädit avaavat ikkunat laittaakseen ulkopuolta puiset ikkunsäpit yöksi kiinni? Olen aina haaveillut, että asuisinedes  hetken sellaisessa asunnossa missä saisin tehdä samoin. Nyt tämä haave on toteutunut, vaikka ikkunasäpit ovat tosin muoviset. Muutenkin uusi asuntoni on oikeastaan aika kiva. Se sijaitsee kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja on nyt pienen sisustussauvan loihdinnan jälkeen melko viihtyisä. En vain tullut ottaneeksi huomioon, että kahden tien risteyksessä sijaitsevaan taloon saattaa kantautua aika paljon liikenteen meteliä. Varsinkin kun seinät ovat paperia. Naapureiden öiset  kotiutumisajat eivät jää esimerkiksi epäselviksi.

Chez moi

Tämä kaikki uusi tuntuu välillä innostavalta ja välillä taas kaipaan Chamanttia, ihania ystäviäni sekä tuttua ja turvallista elämääni siellä. On esimerkiksi todella rasittavaa muuttaa ja hoitaa ja selvittää kaikki käytännön asiat ilman kenenkään apua. Varsinkaan kun omalla kohdallani kaikessa tuntuu aina tämän tästä tunkeutuvan kapuloita rattaisiin.

Joskus mietin, että on aika ärsyttävää elää itseni kanssa. Kaikki on aina sellaista säätämistä. Mieli muuttuu. Suunnitelmat muuttuu. Aika usein kadehdin järkevien ihmisten järjestelmällistä ja sujuvaa elämää. Mutta toistaalta olen päätynyt myös sellaiseen tulokseen, että juuri se että käsikirjoitus muuttuu aina matkanvarrella, tekee elämästä mielenkiintoista. Enkä varmaan olisi nyt tässäkään jos olisin päättänyt vaan painaa koulut loppuun valmiin sabluunan mukaan. Päivän filosofinen pohdinta kuuluukin :  

Voiko jatkuvasti järkiperäisiä ratkaisuja tekevä ihminen olla oikeasti onnellinen?”

Laukkaparatiisissa

Kotikylämme Chamant sijaitsee vain vartin ajomatkan päässä laukkaurheilun mekkana tunnetusta Chantillyn kaupungista. Kolmen täällä vietetyn kuukauden aikana olin kuitenkin onnistunut tutustuttamaan itseni ainoastaan kaupungin yöelämään sekä ravintolatarjontaan. Olimme joitakin viikkoja aikoja keskustelleet puoliksi tosissamme naapuritallilla työskentelevä ystävämme Dennis Bethouartin kanssa laukkaratsastus tuokiosta Chantillyn laukkatalleilla. Alkuviikosta Dennis tuli ilmoittamaan meille, että laukkajockey- vaihto olisi itseasaissa ihan oikeasti toteutettavissa. Denniksen laukkavalmentaja tuttava oli suostunut ottamaan minut ja Sadun mukaan perjantai aamun treeneihin Chantillyn laukkavalmennuskeskuksessa sijaitsevalle valmennustallilleen.

Château de Chantilly

Niinpä aikaisin perjantai aamuna jo yli vuorokauden innostahihkuneet montéohjastajat pakkautuivat autoon turvaliivit ja kypärät kassissa kuin matkalla ensimmäiselle ratsastustunnilleen. Dennis kuljetti meidät määränpäähän maisemareittiä pitkin ja antoi samalla lyhyen Chantilly- historiasta nykyhetkeen katsauksen. Näin päivänvalossa tarkasteltuna tuntui kun koko kaupunki hengittäisi laukkaurheilun kautta. Jokaisessa tienristeyksessä oli patsaita laukkahevosista, kaupungista löytyy hevosmuseo, laukkaurheilulle omistautuneen prinssin linna, virallinen laukkarata, jockeyden oma sairaala, jockey- koulu, sekä uskomaton pinta-ala treenipaikkoja laukkahevosille. 

Chantillyn hevosmuseo

Kulttuurihetken jälkeen saavuimme määränpäähän jossa meidät otti vastaan valmentaja Marcel Rollandin  ystävällinen vaimo. Dennis oli varoitellut, että laukkaihmiset katsovat meitä raviurheilijoita hieman alaspäin, koska pitävät meistä suurinta osaa maatiloilta lähtöisin olevina juntteina. En sinänsä ihmettele tätä asennetta. Olin jo automatkalla pannut merkille, että puitteet ainakin näyttäisivät olevan laukkapuolella asiallisessa kunnossa, eikä perillä talleillakaan yhtään hullumalta näyttänyt.

Miten tätä ohjataan?

Syy siihen miksi laukkahevos puolella kaikki on hienompaa ja suurempaa on yksinkertaisesti raha. Jos ravihevosen valmennusmaksu yhdeltä päivältä liikkuu Ranskassa 30-40 euron välillä on se laukkahevoselle 20-40 euroa enemmän. Laukkalähtöjä myös pelataan suuremmalla volyymilla kuin ravilähtöjä. En tiedä tarkkaa syytä siihen miksi laji nauttii raviurheilua suurempaa suosiota, mutta voisin kuvitella että tämä johtuu lajin perinteikkäästä historiasta ja maineesta "aristokraattisena" urheilulajina. Suurempiin laukkakilpailuihin on jopa olemassa pukeutumisetiketti. Esimerkiksi eräs tuttavani jätettiin kerran portin taakse " tilaisuutta varten  liian huonosti pukeutuneena".

Lähtökiihdytys

Oppaamme Dennis kertoi myös että lajin rikas jalusta mahdollistaa sen, että laukkatalleilla työskentelee eri osa-alueisiin erikoistunutta henkilökuntaa. Kun ravihevosen hoitajana kaiken perustyön lisäksi tulisi toimia kengittäjänä, autonkuljettajana, eläinlääkärinä, hevosenomistajien host-henkilönä, kahvinkeittäjänä, raviohjastajana, montéjockeynä ja kirjanpitäjänä, ovat tässäkin suhteessa  laukkamaailmassa asiat toisin. Karsinoiden puhdistukseen on palkattu oma erikoisosaajana, hevosten treenaamiseen löytyy oma tiiminsä, kilpajockeyt ilmestyvät vain kilpailuareenalle, eikä puhettakaan että kukaan edellä mainistuista kuljettaisi hevosia kilpailupaikalle. Meidän ratsastaessa hiittiryhmän mukana, hevosen valmentaja ei suinkaan ollut radalla tosi toimissa vaan tarkkaili meitä aidan takana muistiinpanovälineeet ja sekuntikello kädessään. Niin, eikä yksikään näistä välttämättä edes osaa lyödä irtokenkää paikoilleen, saatikka hoitaa mitään peruslääkinnällisiä toimenpiteitä.

Valmentaja Marcel Rolland

Oli upea kokemus päästä kurkistamaan tämän glamourin täytteisin lajin kulisseihin, vaikka  ainakaan Chantillyssä ei sinne kulissien taaksekaan löydy mitään piilotettavaa. Me Sadun kanssa pääsimme ratsastamaan "hiittiä" noin kymmenen hevosen ryhmässä. Alkuun olo satulassa oli vähän kuin ei olisi koskaan ennen hevosen selässä ollutkaan, mutta tovin jälkeen oli totuttu erilaiseen ohjaustekniikkaan. Montéistuntaan nähden ratsastusasento oli ehkä aavistuksen pystympi. Ennen lähtöä valmetaja opasti, että jalustimien pituus toimii hevoselle vauhdin merkkinä, mitä lyhyempi mitta, sen kovempaa mennään. Laukkahevosilla tuntuisi olevan myös paremmat ohjaustehosteet ravihevosiin nähden. Tuntuma hevoseen on hyvin kevyt ja vauhdin säätely sekä jarrutus helpompaa. Oma ratsuni oli 4- vuotias laukkaestehevonen, joka oli juuri voittanut edellisen kilpailunsa. Vaikka tuntui että altani löytyy melkoinen moottori jos se viritetään täyteen tehoon, hevonen oli herkkä ratsastajan ohjeille ja käyttäytyi viisaasti siellä missä piti.

Hiitillä

Keskustelin treenien jälkeen jälleen valmentajan vaimon kanssa ja hän kertoi, että oikeastaa kaikki laukkahevoset ovat  ohjasotteille melko herkkiä. Hevoset saattavat olla "räjähtävämpiä" koska eivät ulkoile juurikaan valmennuslenkkien lisäksi, mutta  eivät paina ohjille ja kaahota kuten ravihevoset. Laukkahevosen satulassa tuntui että mitä kovempaa mentiin, sitä enemmän kyydistä voi nauttia. Kotona kun montéhiittiä ajamasta tullaan usein takaisin naama punaisena puuskuttaen.

Satu fiksailee jalustimia ennen tosi toimia

Chantilyssä vietetyn aamun jälkeen jaksoin hymyillä koko loppu päivän. Laukkahevoset olivat niin upeita kuin olin vain voinut kuvitella. Haaveenani on ollut päästä edes kerran elämässäni ratsastamaan sellaisella, mutta täytyy sanoa että nälkä kasvaa syödessä ja joskus on vielä päästävä takaisin. Ainakaan toistaiseksi kumpikaan meistä ei aijo vaihtaa alaa, vaikka työpaikkojakin olisi ollut tarjolla. Palkkakin olisi kuulemma parempi ja työviikot lyhyempiä. Ehkä suomalainen vaatimattomuus, työmoraali sekä suonissa virtaava talonpoikaisveri vetää kuitenkin enemmän tähän "koko kansan lajiin". Ja täytyy myöntää, että kaiken tuon kuullun ja nähdyn jälkeen tuntuu mukavalta tuntea itsensä oman elämänsä McGyveriksi.

Talvimeetingin loppusuoralta

Singalo & David Thomain,Prix de Cornuelierin 2013 sankarit

 Kesällä kerran Ranskassa- blogi on viettänyt joitakin kuukausia talvilomaa, mutta palaa nyt raportoimaan Ranskan talvimeetingin viimeisiä henkäyksiä. Marraskuun alusta alkaen pienemmät maakuntaradat toisensa jälkeen sulkivat porttinsa talvikaudeksi ja raviurheilijoiden huomion kiinnittyi pääasiassa maan pääradalle Vincennesiin. Pitkin talvea on ajettu tasokkaita lähtöjä niin kärryistä kuin satulasta. Maan huiput ovat ottaneet toisistaan mittaa osalähdöissä tähdäten kohti tammikuun lopun arvokilpailuja.

Victoria Fame&Anna + La Bellouet& Philippe hiitillä Vincennesissä

Maailman arvostetuin montélähtö Prix de Cornulier ajetaan vuosittain Vincennesin raviradalla sunnuntaina viikkoa ennen perinteikästä Prix d'Ameriqueta. Tänä vuonna Prix de Cornulier ajettiin hyvin talvisissa tunnelmissa, kun lumimyrksy koetteli Pohjois-Ranskaa. Louis Badronin valmentama Singalo paineli talviviimassa 12,4/2700m ja vei David Thomain ratsastamana 350 000 euron ykköspalkinnon nimiinsä. Viikkoa myöhemmin shamppanja pullo poksautettiin Royal Dreamille ja Jean Philippe Duboisille Prix d'Ameriquen voiton kunniaksi.

Päivän tähti, Royal Dream

Prix d'Amerique päivänä nähtiin Vincennesissä myös ruotsalaisvalmentajien osalta ykkösmiehitys, mutta saanen ylpeänä kertoa Travronden-lehti uutisoi jälkeenpäin, että ruotsalaisten ylpeys kyseisenä sunnuntaina oli kuitenkin kotitallimme Le Bellouet "Bella" kärryillään Vincennesissä vaatimattomasti Prix d'Amerique viikonloppuna debytoinut valmentaja Håkan Persson. Bella punnersi rauhallisen ajotaktiikan jälkeen viimeisistä pareista rahasijalle seitsemänneksi.

Bella valmistautuu

Näiden kahden talven suurimman lähdön ohella talvikuukausina on ajettu lukuisia muita talvimeetingin perinteiksi muodostuneita lähtöjä, kuten Prix de France, Prix de Belgique sekä tuoreimpana kolmevuotiaiden "Criterium des Jeunes", jonka voittajaksi selviytyi Thierry Duvaldesteinen valmentama ja ohjastama, Ready Cashin jälkeläinen " Avila".

Solariumissa kelpaa

 
Kun käännetään katseet parrasvaloista verhojen taaksen, toisin sanoen mitä kuuluu kotirintamalle? Hyvin rauhallista ja leppoisaa. Jos olen viimeisen vuoden valittanut kuinka rankkaa ja kiireistä elämä voikaan olla, niin nyt on otettu se kaikki takaisin. Marraskuun loppupuolella saavuin apuun ystäväni Sofia Aronssonin tallille Chamant nimiseen kylään joka sijaitsee vain kolmen vartin ajomatkan päässä Pariisin keskustasta. Muutamaa viikkoa myöhemmin tiimiimme liittyi myös Satu Liitiäinen Suomesta. Kolmen vaaleaverikön " Barbie- stable" on tehnyt tehnyt toiminnan volyymiin nähden tänä talvena kohtalaista tulosta ihan Vincennesisäkin asti. Tämän lisäksi tallimme työilmapiiristä voisi tulla yksi jos toinenkin yritys tulla ottamaan mallia. Niin ihmiset kuin hevoset viihtyvät, nauttivat työstään ja tuntuisivat olevan onnelisia.

Gary Victoria nauttii elämästä :)

Oman tiimimme lisäksi koko Chamantin hevosimperiumiin ovat löytäneet tiensä toinen toistaan mukavammat ja sosiaaliset ihmiset. Jos viimeiseen vuoden illat ovat kuluneet eristyksissä maaseutujen maaseudulla iltojeni ilona kissa ja tietokone on viimeiseen kahteen kukauteen mahtunut seuraelämää koko tämän ajan edestä. Nykyisin illat täyttyvät lettukesteistä, ravintoloista, Pariisista, shoppailuretkistä, leffa-illoista, viinilasillisita tai kimppalenkeistä. Elämä ei oikeastaan voisi olla paremmin. Kun saa tehdä sitä mistä nauttii ja elää siinä sivussa ihan oikealta tuntuvaa elämää.

Bella lenkillä auringonpaisteessa

Näin talvikaudella kun ravikilpailu toiminta keskittyy lähinnä vain maan pääradalle, kilpailutarjonta supistuu myös "nimettömämille" ohjastajille ja ratsastajille. Kun rahaa on pelissä paljon, ohjaksiin tai satulaan halutaan laittaa kokeneita kuskeja. Näin myös erään suomalaisen oppilasratsastajan ohjastustehtävät ovat jääneet hieman vähemmälle. Joulukuu odoteltiin lisenssihyllyllä jo tutuksi tulleen byrokratian johdosta.Tammikuussa käytiin ajamassa vuoden avauslähtö Lyonissa Philippen Secret de Starin kanssa. Hyvä kolmossija päätyi kuitenkin lähdön jälkeen hylkäykseen loppusuoran epäpuhtaan ravin vuoksi. Viime viikolla käytiin tutuissa maisemissa Belgiassa kilpailemassa Kuurnen raviradalla. Vanha kisakumppani Oeillet de Phens seuraili kovassa lähdössä kuudenneksi ja Satu tsemppasi Belgian debyytissään Secret de Starin neljänneksi.

Haras de Plessis

 Kuulostaisi ehkä liian itsekkäältä valittaa mistään tällaisen paratiisin ja hyvän elämän keskeltä, mutta jotain merkittävää puuttuu. Menestys ja se että saavuttaa elämässään tavoittelemiaan asioita vaatii enemmän. Se vaatii kovaa työtä ja itsensä likoon laittamista. Ja kun olet päässyt mukavuusalueelleesi rajojen sisälle ja olet tyytyväinen, silloin on aika siirtyä jälleen eteenpäin.

Uusikuu

Sapphire Merite Belgiassa

Kun on aika ottaa elämässä taas uusi askel. Jättää taakse yksi aikajakso elämästä ja aloittaa uusi. Lähes kymmenen antoisaa kuukautta on takana écurie Masschaelin palveluksessa ja nyt on aika ottaa suunta kohti uutta. Aina ei ole ollut helppoa, joskus on itkettänyt, usein on tehnyt mieli pakata laukut ja luovuttaa. Ja sitten on ollut niitä antoisia hetkiä, kun huomaa oppineensa niin paljon uutta, kun on ollut sellainen olo, ettei ole koskaan ollut niin onnellinen tai kun ylittää maalilinjan ensimmäisenä, hymyilee ja miettii, mä elän mun unelmaa.

Philippe, on ollut mitä mahtavin opettaja ja suosittelen jokaiselle lajin ystävälle pyhiinvaellusta edes kerran elämässään tämän konkarin oppiin.Tämä mies on todella ainutlaatuinen tuttavuus ja omalla jopa raivostuttavalla asenteella olla välittämättä mitä muut ajattelevat, hän on ikään kuin puolivahingossa saanut aikaan vallankumouksen Ranskan raviurheilun historiassa. Muistelimme Philippen äidin kanssa muutama päivä takaperin jockey-tyylin läpimurtoa Ranskassa. Madame Masschaele kertoi kuinka Philippelle naurettiin ja ilkuttiin alkuun uudesta tyylistä: " Katsokaa, siellä se belgialainen mopedikuski taas menee!".

Muutaman päivän päässä odottaa loma Suomeen, jonka jälkeen uusi osoite löytyy viisitoista minuuttia Charles de Gaullin lentokentältä Chamant-nimisestä kylästä. Ystäväni Sofia Aronsson pyörittää hevostoimintaansa täällä ja samasta ympäristöstä löytyvät myös ranskalaisvalmentaja Jacky Bethouart sekä ruotsalainen ravisuuruus Robert Bergh. Fia tarvitsee kuukaudeksi kahdeksi apua hevosten kanssa nykyisen työntekijän Riikosen Sannan Suomeen paluun vuoksi. Niinpä päätimme, että riennän Fian avuksi siksi aikaa kun allekirjoittaneelle löydetään uusi haasteita antava ja kilvanajo- tavoitteita palveleva tukikohta läheltä kohdetta Pariisi.

Philippen näkemys kestävästä sekä  ideaalista hevosaitauksesta

Kun tässä kesän ja syksyn mittaan on tullut valitettua kuinka on kiire ja rankkaa, eikä jaksa voisin tällä kertaa kertoa vähän iloisempia uutisia. Tällä hetkellä voisin kuvailla elämän rytmiäni melkeinpä rauhalliseksi. Philippe on vähentänyt reilusti hevosia ja "raadot" on lähetetty kuka mihinkin määränpäähän.Kesäradat ovat lopettaneet kautensa toisensa jälkeen ja ravikalenteri näyttää melkeinpä pelkkää Vincennesiä. On outoa viettää sunnutait kotona ja olla tien päällä ehkä maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Meidän firman jäljellä olevista  hevosista suurin osa kun on ikäänkuin lomautettuja talvimeetingin ajaksi.

Team Nordin :)

Vatsahaava-episoidin pysäyttämänä olen yrittänyt opetella olematta stressaamasta aiheellisista ja aiheettomasti asioista. Harjoituksen alla on esimerkiksi karkoittaa sellaiset ajatukset, että " entä jos musta tulee nyt laiska kun en tänäänkään ajanut kuin neljä hevosta ja tallikin suljettiin jo puoli kuusi". En tiedä pystynkö koskaan muuttamaan ajatustenkulkuani ja lakata stressaamasta aiheista kuten onkotämänyttarpeeksihyvintehty tai mitäjos tai ehdinkövarmastikaiken. Mutta joka tapauksessa, kun ympäristö hetkeksi joustaa ja edes koittaa relata on, itsellä ja ympärillä olevillakin paljon parempi olla.

Jos edelliset blogitekstit ovat olleet vähän melankolisia, nyt vihdoin tuntuu siltä että täällä sumuisessa ja sateisessa Pohjois-Ranskassa näkyy välillä myös auringonsäteitä. Oppilaslisenssin saaminen saavutuksena tuntuu hyvältä ja kaikki muutkin asiat tuntuvat loppujen lopuksi järjestyvän parhain päin. Ranskan kilparatojen debyytti on myöskin takana. Tämä tapahtui viikko sitten Croisé- Larochin PMU- ( lue TOTO) raveissa ja vaikka lähtö meni pilalle lähtölaukan takia, oli lähdön jälkeen silti sellainen fiilis, että tämä on niin hienoa kun kuvittelinkin. Kuten mainitsin edellä, talvikaudella raveja on vähemmän ja tätä myötä myös oppilaslähtöjä. Todellista läpimurtoa kilvajon saralla täytynee siis odotella seuraavaan kesäsesongin alkuun. Siihen asti treenataan, koitetaan oppia paremmaksi ja aina välillä koitetaan muistaa nauttia välillä vain nauttia elämästä!

Kesämuistoja. Meeting Divonne-les-Bains. Alla Philippen varastama jarruton pyörä.

Talliraivo

HIHS 2012 (c) Katri Johansson

Kun yllä puhuin siitä, että kun löysää vähän pipoa saattaa alkaa nähdä maailman vähän harmonisemmin silmin. Olin jo nimittäin alkanut tunnistaa itsessänikin erinäisiä Talliraivon-piirteitä. Talliraivo on ystäväni Essin (nimeä ei ole muutettu) antama yhteisnimitys kaikille hevosalalla liian pitkään olleille, yleensä naishenkilöille, joilla on tapana valittaa, huutaa, kitistä tai vaihtoehtoisesti olla puhumatta ja näyttää muuten vain jatkuvasti sitruunan syöneeltä.

Talliraivoja löytyy niin ratsu- kuin ravialalta ja näiden pelättyjen henkilöiden saapuessa saluunaan, muut vaikenevat ja pyrkivät pysymään pois tieltä. Yksityisen ratsuhevosen omistava takakireä talliraivo on täysihoitotallia pyörittävän hevosyrittäjän painajainen. Talliraivo aiheuttaa tallinomistajalle palkatonta ylityötä hevosensa erityisruokavalioilla ja erityisjärjestelyillä ja muistaa valittaa mikäli hänen ja hevosensa saamassa palvelussa on epäkohtia.Tallin muutkaan asiakkaat eivät säästy talliraivon piinalta.

Raviurheilumaailman talliraivot ovat useimmiten hevosenhoitajia tai valtansa mahdin tuntevia ravivalmentajien puolisoja, jotka aiheuttavat työilmapiiriin väreilevää jännitettä.Raviurheilun talliraivolla on tavanomaisen sijainnin lisäksi silmät takaraivossa sekä piilokameroita asennettuna ympäri tallia sekä sen välittömässä ympäristössä. Näin talliraivo voi omien toimiensa lisäksi seurata myös muiden kolleegoidensa tai alaistensa työn edistymistä ja näin ollen voi tarpeen tullen ilmoittaa muille mikäli huomauttamista löytyy. Talliraivo ei tyydy puhumaan pahaa selän takana muista vaan saattaa huudella tallinkäytävillä kovaan äneen: " Maijan karsinoiden putsaustaidoissakin olisi kyllä parantamisen varaa, ei ihme että se on taas ensimmäisenä valmis!".

Talliraivo vai muuten vaan epänormaali?

Talliraivo karjuu myös viattomille hevosille ja hänen kantamansa taakkansa helpottuu kun hän pääsee purkamaan toiselle talliraivolle sydäntänsä siitä, kuinka väärin on kun muut eivät osaa tehdä mitään oikein, ovat hitaita, laiskoja tai muuten vain tyhmiä. Talliraivo ei ole pohjimmiltaan paha ihminen, hän on vain ajautunut ajankuluessa sellaiseen tilaan, ettei hänen maailmankuvaansa mahdu muuta kuin talliympäristö ja siihen liittyvät seikat. Kun tähän lisätään kiire, yöunista puuttuvat tunnit, vapaapäivien puute, vaativa pomo, motivoimaton palkka, tallityönteijä parka karkeroituu, tulee kateelliseksi, kärttyiseksi ja muodonmuutos talliraivoksi on valmis.

Mikäli josta kusta tuntuu, että tuntee henkilön josta löytyy edelläkuvaillun kaltaisia piirteitä, ja että se ei varsinkaan ole minä itse, suosittelen miettimään kuinka voisi ainakin välillä aloittaa aamut vähemmän kitkerällä kahvilla. Tallilla voi olla ihan kivaakin tolla töissä, vaikka Liisa laittoikin luudan väärään paikkaan ja hevosillakin on muuten varsinkin hyvä kuulo!

I have a dream

(c) Katri Johansson

Jos johonkin uskoo, jos jotain haluaa enemmän kuin mitään muuta.
Kun kulkee määrätietoisesti polkuaan pitkin, eikä käänny takaisin,
kun tuulee.
Kun loppuu usko, kun jo melkein luovutit. Kaukana on helppo elämä,
tahdon voimaa testataan. Mahdotonta ei ole mikään,
mutta unelmilla on hinta,
 ja minä maksan hinnan.



Kuten viimesin blogi-merkintä kertoo, edeltävä kuukausi on eletty aika lailla pohtien, että miten tästä eteenpäin. Oikeastaan suurin syy miksi olin alunperin palannut Ranskaan ja miksi täällä tällä hetkellä olen on se, että saisin ranskalaisen oppilaslisenssin ja pääsisin ratsastamaan kilpaa montén luvatussa maassa. Ja kun maailmankuvani kerran käännettiin ylösalaisin, on tyttö vaeltanut siitä lähin melko eksyneenä elämässään.

Jäisinkö kuitenkin yrittämään? Riittääkö motivaatio jos kilparadat näkyvät vasta kuukausien päässä?
Pitäisikö sittenkin palata Suomeen jo nyt opiskelemaan? Hakisinko yliopistoon Ranskaan? Miten poikaystävä? Miten elämä täällä? Miten elämä Suomessa? Mitä jos nyt lähden niin kadunko? Onko minussa naista luovuttamaan?

Näitä kysymyksiä on tullut pyöriteltyä ja vähän lisääkin. Uusia ideoita ja päätöksiä on tullut siihen tahtiin, etten itse saatikka lähiomaisetkaan ole enää pysyneet kahta päivää pidempään kartalla. Ai Etelä-Ranskaan? No onhan sekin vaihtoehto. Austraaliaan? Ai lähdet sittenkin Suomeen opiskelemaan, ja jätät mut tänne? Aijot ostaa Organdin ja kilpailla sillä Belgiassa? Kukaan ei enää jaksa kun sun suunnitelmat muuttuu kaksi kertaa päivässä.

(c) Katri Johansson

Kun sitten eräänä päivänä tulin todenneeksi sen, ettei tässä elämässä ole kukaan onnistunut minua hetkeä pidemmäksi aikaa lannistamaan. Kaikkien harhaan kuljettujen risteyksien kautta palasin alkupisteeseen. Päätin että kertokaa minulle vain se hinta, mutta tätä minä haluan nyt. Enemmän kuin mitään muuta. Ja vaikka se ei tule olemaan helppoa, mutta jos nyt lähden niin kaikki työ, kaikki se, valuu täysin hukkaan. Raviurheilutermein, aivan maalisuoran alussa.

Tämän päätöksen jälkeen, hitaasti ja kärsivällisyyttä vaatien, pienien epätoivon hetkien jälkeen asiat ovat jotenkin pikkuhiljaa alkaneet järjestyä. Kaivattu paperi toisensa jälkeen, pienellä viiveellä ( ei puhuta viikoista) ilmestyivät postilaatikoomme. Keskusjärjestön herrat käsittelevät lisenssiasioita vain maanantaisin, kun kansioni viimein kokonaisena saavutti määränpäänsä, jotta trendi jatkuisi tutunlaisena, oli kahtena ensimmäisenä maanantaina lisenssijaoksessa erityisen ruuhkaista.


Kun kaiken tämän psyykkeen horjutuksen päälle, työt eivät todellakaan lopu kesken, viimeinen vapaapäivä näyttäisi olleen elokuun lopulla, koitat kaikelta ehtiä selvittää kaoosta kotona ja töissä, pitää yllä sosiaalista elämää ja hoitaa parisuhdetta yöunien kustannuksella voisin vitsailla että vatsahaavanhan tässä kaiken keskellä vielä saa. Mutta siihen se hauskuus jääkin.

Pari kuukautta sitten oudot vatsakrampit silloin tällöin astuivat kuvaan ja jonkin ajan kärsittyäni painelin poikaystävän painostamana vastakohtaisesti lääkärille. Eihän sellaiseen kannata tuhlata turhaan aikaa! Sain reseptilääkkeet ja asia hoitui kuntoon, kunnes kaikki alkoi uudestaan. Muutaman viikon päästä taas lääkärille ja lääkkeet uudestaan kehiin. Olin jo aikaisemmin saanut lähetteet erinäisiin kokeisiin, mutta ajattelin ettei tässä nyt kannata turhaan tehdä numeroa kun ne lääkkeet nyt kuitenkin auttaa. Jossain vaiheessa lääkkeetkin kuitenkin sitten lakkasivat toimimasta.

(c) Katri Johansson

Ensin oltiin yksi päivä poissa pelistä perjantaina. Sunnuntaina piti ajaa kilpaa Belgiassa ja koitin tsempata itseäni, että kyllä sä kestät, sitten heti alkuviikosta taas lääkäriin. Sunnuntai- aamupäivällä kesken tallitöiden kipu yltyi yhtäkkiä sellaisiin mittapuihin, ettei millään, vähiten illan startilla ollut enää mitään merkitystä. Itkin ja huusin ja makasin kippurassa lattialla, kun Philippen äiti kiidätti kotilääkärin hätiin. Kipupiikki helpotti ja lääkäri passitti suoraan lähimpään sairaalaan ensiapuun. Sairaalassa asiaa tutkittiin ja lääkäri kertoi oireiden viittaavan vatsahaavaan. Vietin muutaman tunnin tutkittavana ja lääkittävänä sairaalassa ja sain kotiläksyksi mennä Ranskassa samantien mahantähystys sekä muihin asianmukaisiin tutkimuksiin.

Tästä lähtien on vuoroin juostu lääkäreillä, sairaaloissa tähystyksissä, verikokeissa, ultraäänissä ja loppuaika vietetty kotona enemmän tai vähemmän kivuliaissa tunnelmissa sänky- ja sohvapotilaana. Tähystyksissä todettiin kuin todettiinkin pieniä haavoja vatsassa ja tästä eteenpäin lääkkeitä, lepoa ja tiukkaa dieettiä. Hyvästi vain nyt hetkeksi myös ystäväni punaviini. Voisin vain todeta, että jos et itse tajua pysähtyä niin sinut pysäytetään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tielleni näin astutaan, mutta ehkä sitä näin raskaimpien kolauksien kautta oppii oikeasti joskus hidastamaan oikeaan aikaan.

 Sairastamisen kurjuuteen tuli valoa kuitenkin tänä aamuna, kun puhelimeeni saapui kaksi viestiä ystävältä. Kuva SECF:n ( Ranskan keskusjärjestön sivuilta) jossa Mlle. A. Heikkiselle oli tehty alustava ilmoittaminen starttiin ja sen perään viesti " huomasin, että meidän nurkilta löytyy nyt uusi jockey!" Vaikka koko yö oli vietetty kipeänä ja käveleminenkin sattui, yhtäkkiä hypin ja kiljuin ympäri taloa niin että kissakin näki parhaaksi   juosta yläkertaan sängyn alle piiloon.

(c) Katri Johansson

Unelmoikaa. Olkaa kärsivällisiä. Uskokaa itseenne.
Kurjuuden hetkellä, kun sitä vähiten odottaa.
Silloin se aurinko vihdoin nousee!

Ei kurjuutta kummempaa

Onnenhetkiä 2.9 Mons

Vaikka ystäväni Suomessa toisensa jälkeen ovat yrittäneet vakuuttaa, että tällä hetkellä Suomessa eletään syksyä jopa tavanomaista sietämättömissä olosuhteissa, en voi väittää että täällä menisi yhtään sen paremmin. Jos Suomessa sataa koko ajan, niin täällä, on alkamassa satamaan, sataa tai on juuri satanut. Katsoin tänään sääennusteita kuukauden eteenpäin toiveekkaana siitä, että tulevaisuus näyttäisi valoisammalta ja tulin samantien katuma päälle.

Kuten me kaikki tiedämme, kurjuus ei yleensä saavu elämäämme yksin. Kun elämme kurjuuden perioidia, on täysin turha yrittää täyttää mieltä positiivisilla ajatuksilla. Elämäntapaoppaiden " nauti elämän pienistä iloista"- vinkit voivat vain pahentavaa asiaa ja oma tekopyhyys alkaa raivostuttaa, " onneksi näillä uusilla kumisaappailla joissa ei ole reikiä sentään kelpaa tallustella mudassa!", " suomessa kyllä on asiat huonommin, on oltava onnellinen kun täällä sataa vaakatasossa, kun on sentään kolme astetta lämpimämpää".

Roublard D'Auriac

Ja sitäkin, että Ranskassa virkamiestasolla ollaan vähän byrokraattisia, tulisi ajatella positiiviselta kannalta, koska ollaanhan täällä muuten niin mukavia. Suomen Kelassa saat paperisodan lisäksi asioida sitruunadietillä elävien naishenkilöiden kanssa, joiden taitama suurin kohteliaisuus on sanoa päivää, jos sitäkään. Ei vaan, kaikesta ihanuudestaan huolimatta Ranskassa käytännön asioiden, saatikka ohjastalisenssin ajaminen on hermoille todellista, armotonta ja rankkaa sotaa!

Lähes yhdeksänkuukautta sitten saavuin Ranskaan haaveenani päästä ratsastamaan tässä maassa kilpaa. Jäähdytin opinnot ja jätin jälleen kaiken Suomeen, haaveenani vain ratsastaa ja antaa itsestäni ihan kaikki ja vielä sekin mihin en edes tiennyt pystyväni. Koko aikana täällä, en ole elänyt yhtäkään helppoa päivää, mutta tahto kohti päämäärää vei niin kovaa, että olin valmis kestämään ihan kaikkea. On treenattu hevosia talven viimaassa, kesän paahtavissa helteissä, jatkettu treenaamista vaikka sattuu, polvet on verillä ja käsi murtunut, on ajettu tuhansia kilometrejä, oltu kuolemanväsyneitä, haluttu antaa periksi, mutta aina heikoilla hetkillä olen miettinyt että unelmia ei koskaan jätetä.

Taistelua, Thebaide<3

Kolme viikkoa sitten oppilaslisenssin piti olla taskussa ja Ranskan raviratojen debyytit tehty. Mutta ei. Kaikki paperiasiat oli hoidettu, tilattu Suomesta kaikki syntymätodistuksesta rikosrekisteriotteeseen ( ihan oikeasti!). Mutta ei, aina kun luulimme että kaikki oli hoidossa, niin Ranskan raviurheilun keskusjärjestö keksi aina uusia papereita tai uusia ongelmia ratkottavaksi. Menemättä yksityiskohtiin, tällä hetkellä ratkotaan ongelmaa siitä, että olenko mahdollisesti ollut rekisreitynä juuri oikealla tavalla papereille koko Ranskassa oloaikani, ja jos en niin koko homma lähtee alusta. Ja tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä että näin tulee käymään.

Pahimmasta pettymyksestä ja itsesäälistä on jo päästy yli, mutta kieltämättä  tämä kaikki syö naista. Kun antaa kaikkensa ja vielä enemmän, ja kun unelmat leimataan mahdottomiksi. Tällä hetkellä ratsastusmotivaatio on nollassa ja kova pohdinta käynnissä siitä, mitä tästä eteenpäin. Monté on suurisuuri intohimoni ja olen jo ehkä jollain tavalla osoittanut, että sen eteen olen valmis tekemään melko paljon. Toisaalta jos ajattelen, että tästä mahdollisesti vuosi eteenpäin täällä, kilpailematta, ei varsinaisesti houkuttele kaiken tämän jälkeen. Niin suuri intohimo kuin ratsastaminen onkaan minulle, tiedän myöskin sen, ettei se koskaan tule olemaan ammatti minulle. Suomessa odottavat opinnot, jotka aijon suorittaa loppuun, mutta Suomeen paluu ei tunnu sekään omalta ajatukselta tällä hetkellä.

Voitte kuvitella kuinka hauskalta tuntuu ratkoa näitä ongelmia kun ulkona on koko ajan harmaata, kuljet työpäivät märissä vaatteissa kylmissäsi ja se syy mikä ennen auttoi jaksamaan on nyt ehkä poissa. Saatan kuulostaa todella dramaattiselta, kukaanhan nyt ei sentään ole kuollut. Veikkaisin kuitenkin, että olo on vähän niinkuin jääkiekkoilijalla, jolle on kerrottu että urasi on nyt sitten ohi.

Seuraaville Ranskaan tulijoille antaisin kultaisen vinkin, mikäli mielii kilparadoille, ottakaa tarkasti asioista selvää, vaikka se tuntuisikin turhalta nipottamiselta. Miettikää tarkkaan asioita pitkälle tulevaisuuteen ja pitäkää huolta, että olette papereilla töissä ja olkaa kärsivällisiä.

Sen verran hyviä uutisia kertoisin, vielä lopuksi, että tästä kaikesta huolimatta se lohduttaa hieman, että Belgiasta on nyt napsittu kolme voittoa ja nimi komeilee Belgian ranking listan kolmosena! Viikko sitten käytiin kilpailemassa Oeillet de Phensin kanssa Saksan Gelsenkirschenissä, tuloksena neljäs sija ja hieno kokemus. Ensi sunnuntaina starttaamme Oeillet kanssa jälleen Belgian Kuurnessä, täytyy toivoa että vanha ruuna piristäisi jälleen vähän synkkää mieltä! :)