sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Allé-Go Joel!

Ks. Bordeaux itään ja viistosti etelään


http://maps.google.com/maps?q=google+maps&oe=utf-8&rls=org.mozilla:fi:official&client=firefox-a&um=1&ie=UTF-8&sa=N&hl=fi&tab=wl 

http://www.cheval-francais.eu/index.php?option=com_content&task=view&id=21&Itemid=45


Huomenna aamulla kello kuusi ollaan sitten matkalla etelään. Matkaa 721 km ja ennakkosuunnitelmista poiketen joudun itse rattivastuuseen. Onneksi australialinen pariskunta lähtee matkaseuraksi ja ajoavuksi. Jännittää ehkä enemmän että saanko koskaan kallisarvoista lastia perille kun se että miten itse startti menee. Tällä kertaa tehdään taas lämmitykset selästä käsin, mahtavaa päästä ratsastamaan Joel lintusta taas uudelle radalle muka jockeynä.

Tässä työssä varjopuolena, tai miten sen nyt ottaa, on se ettei oikeastaan ole mahdollista tehdä minkäänlaisia lukkoonlyötyjä vapaa-ajan suunnitelmia. Toisaalta tämä on erinomaista vaihtelua ainaiseen kalenteri-elämääni. Perjantaina en koskaan mennyt Pariisin, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Sen sijaan juotiin parit lasit viiniä kollegoiden kanssa, jonka jälkeen loppu illan opiskelin ranskaa, eli luin elleä ja marie clairea. Eilen illalla Pariisissa sen sijaan join uutta lempi juomaani. Voisiko olla parempaa kun punaviini coktail Pariisissa.

Kirjoitin äsken juuri pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti perjantai aamun koelähtöravien kommelluksista, mutta onnistuin yhdellä peliliikkeellä poistamaan kaiken ja olen niin ärsyyntynyt tietotekniikan toimimuuteen, että kirjoitan näistä kokemuksista uudestaan ehkä ensi viikolla pidemmän version. Tiivistettynä, istuin satulassa, tai seisoin kutakuinkin kolme tuntia perjantai aamun päivänä, laukkasin tyylipuhdasta kiitolaukkaa rukkasena nivardien ja kumppaneiden ohi Grosboisin paikallisyleisön edessä, sain toisen mahdollisuuden ja onnistuin, mutta mahdollinen läpäisty koelähtö hylättiin koska ravasin pois pelipaikalta edellisestä kokeesta vieläkin nolona, ja tulimme hylätyiksi koska en jäänyt esittäytymään esittelyrinkiin ja kuuntelemaan tuloksia. Tosin kukaan ei edes ollut muistanut mainita tästä käytännöstä. Onneksi pomo totusi itkukurkussa olevalle groomille, että " ei se mitään, olen mies joka on varustettu suurella kärsivällisyydellä. Ja sitä paitsi, sun hevonen on nin tyhmä että hyvä ettette saaneet koetta läpi, niin pääsette harjoittelemaan uudestaan." Rypesin perjantain itsesäälissä, kunnes taas asettelin asiat realistiseen valoon. Nimittäin a) kukaan mukaan tallin hevosista ei läpäissyt perjantaina  koelähtöä b) syy sille miksi Tituksen kanssa niin innokkaasti yritetään montékoelähtöä on se, että kärrykoelähdöissä villivarsa on potkinut kärryt ja kuskin mennessään eikä ole muutenkaan tallissa se hevonen jonka kärryille juostaan kilpaa.

Mutta huomenna aller-go etelän matkalle silmäteräni kanssa. Onneksi tiistaina olen vapaalla, koska kotiutuminen tulee tapahtumaan aamuyön paremmalla puolella. Ehkä illalla saisin aikaiseksi käydä viereisessä keskiaikaisessa kaupungissa ja vähän ostoksilla. Ensi viikosta tulee hauskaa. Tiistaina lähtee yksi työntekijä Ruotsiin hevosten kanssa, keskviikkona pomo ja vaimo lomalle Ruotsiin, lapsilla on taas juhlat ja viikonloppuna Panu poikkeaa reilireitillään. Toivotaan että sillä aikaa kun olen etelässä loppuisi tämä kaksi päivää kestänyt Suomen kesä Pariisissa.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Vähän parempi Normipäivä.

Anders Best tarhassa

Huumorintajun on oltava kohdillaan jos valmentaja nimeltä Anders Lindqvist antaa omakasvatti varsalleen nimekseen "Anders Best". Yksivuotias Anders oli tänään kolmatta kertaa kärryt perässä ja vaikka kärryjen kokonaispaino oli valehtelematta kaksisataa kiloa, maisemat vaihtui siitä huolimatta mukavan nopeasti. Näin rohkeita ja viisaita lapsia haluan jatkossakin opettaa! Ei herpaantunut keskittymiskyky roska-autoista tai linnan pirupatsaista ja ravi kävi. Tämän päiväinen oli kenraaliharjoitus lauantaita varten kun herra Lufti Kolgini tulee katsomaan onko Andersin parhaassa nimensä veroista ainesta.

Luulin, että tänään olis se päivä kun mikään ei mene putkeen mutta menipä sittenkin. Pomo tuli aamulla ajamasta SJ's Photolaista ongelmien saattelemaa kultapoikaani ja ylisti maastataivaisiin miten mahtava Joel oli ollut hiitissä. Ylistys jatkui läpi päivän ja tästä päästiin siihen, että maanantaina hevospakuun pakataan huutava oripoika vaaleanpunaisissa pinteleissä ja lähdetään kohti Etelä-Ranskaa, Agenia katsomaan liitääkö kavio samaan malliin. Ja tiistaina väsyttää.

Huomiset koelähtöohjuksetkaan ei hölkänneet hullummasti ja hienointa oli kun yhteistyössä keksimme kengitysratkaisun kaksivuotiaan passini lihasongelmista johtuvaan raviongelmaan. Ihmeellisistä asioista sitä ihminen saattaa repiä onnenhetkiä. Luulin myös, että hevosiin kiintyminen ja sen suurempi tunteilu edesmenneen Chester Kempin jälkeen olisi kutakuinkin mahdotonta, mutta täällä kaksi passihevosta saa välillä sydämen muljahtelemaan niinkuin olisi ihastunut johonkin ihan oikeaan ihmispoikaan. Ja voi sitä onnea kun viikon savikuurin tai arnikoinnin jälkeen jalat on sulat kun varsalla ja hampaat ei kalise kun taputellaan vähän selkää.

Huomenna on hevoskylässä koelähtöhulinat ja pääsen taas leikisti ajamaan kilpaa. Täytyy toivoa, että parinpäivän takaiselta ratsastustunnilta jäi jotain mieleen ja hepalla jalat menisi ravia.
Jotta kenellekään ei tulisi sellaista käsitystä, että en tee täällä muuta kun vietän aikaa hevosten kanssa, syön, nukun ja kirjoitan tätä blogia, niin saanen ilmoittaa että huomenna töiden jälkeen Pariisi kutsuu! Tosin ehkä Vincennesin merkeissä. Sunnuntaina on vapaata, jolloin juna lähtee myös Pariisiin tai ehkä käyn tutkimusmatkalla jossain pienessä lähikylässä. On verra, à bientôt!

Vincennes

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Hot town, summer in the city.

              Ajattelin, että blogin kirjoittaminen olisi jotenkin vaivalloista, mutta villiinnyin eilen niin paljon tästä, etten malttanut mennä ajoissa nukkumaan ja se aamu viiden herätys ei ollutkaan tällä kertaa se päivän paras hetki. Mietin koko päivän mitä tänään kirjoittaisin, mutta niistä ajatuksista puoletkin on jo karanneet.
Päätin eilen että nyt loppuu itsesäälissä rypeminen, etten muka pysty parempaan. Aamulla ruokinnan, tarhauksen ja karsinoiden jälkeen satuloin hevosia liukuhihnalta.Olen huomannut että kaikkein parhaiten estää itseänsä lintsaamasta kun lähtee treenaamaan jonkun muun kanssa, jolloin ei kehtaa pitää koko ajan kävelytaukoja, tai lähtee  ihmisten ilmoille radalle, jolloin kaikki tuijottaa ja on pakko purra hammasta ja edes yrittää parastaan. Tänään kolmannen hevosen kohdalla tapasin ruotsalaistuttavan joka on taistelut sen pitkän tien päästäkseen kilparadoille Ranskassa. Viime viikolla Pariisissa olusilla sovittiin, että hän koittaisi vähän couchata minua jonain päivänä, koska halusi testasta pedagogin taitojaan. Mielenkiintoisin kymmenen minuutin ratsastustunti, joka saattoi jollain tavalla vaikuttaa ulkopuolisten mielestä huvittavalta.Toinen kiljuu kärryistä " make a porn ass!" " Excellent, now it looks good!". Ja toinen kiemurtelee naamapunaisena takapuoli pystyssä satulassa. Oli hauskaa, ja jokin palanen siitä ihmeellisestä tekniikasta taisi loksahtaa kohdilleen.

Tänään oli jotenkin tosi hiostavan kuuma päivä. En edes halua tietää mitä se hiostava kuumuus on heinäkuun puolivälissä. Päivä meni kuitenkin kutakuinkin hauskoissa merkeissä. Meille tupsahti tänne herttainen australialiainen pariskunta, jotka ovat auttaneet meitä hevosten kanssa. Välillä tuntuu, että tämä on kuin lentokenttä, jossa ihmiset, kansallisuudet ja kielet vaihtuu ja taas lentokone tuo jotain uutta.Joskus se väsyttää, mutta toisaalta on hienoa tavat niin paljon erilaisia ihmisiä.

Viinilasi on tyhjä. Mietin muuten eilen kaupassa, miten ranskalaista on kantaa kaupassa ostoskoria ja patonkia kainalossa.Joskus olin sitä mieltä, että on kliseistä kaivata ulkomailla ruisleipää, mutta kuuden viikon patonkikuurin jälkeen olen ajellut ympäriinsä etsimässä edes huonoa kopiota siitä.Saksalaisen Bauer Schwarzbroten voimalla huomiseen päivään.




tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kesäkuun puoli väli. Ajantaju kadonnut.



Jo kauan aikaa sitten mun oli tarkoitus alkaa kirjoittaa, ensin olin liian väsynyt, sitten ei huvittanut, käytiin raveissa yötä myöten, juhlittiin ja sitten ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on tapahtunut ja tuntuu että en enää edes pysty kronologisesti kirjoittamaan tunnelmia.

Saapuminen Grosboisiin itsessään alkoi katastrofilla. Anders Lindqvistin vaimon puhelin soi kun selvittiin pois lentokentältä, naapuritallin, Prix d'Amerique voittajan, Philip Allairen talo oli tulessa. Kun Grosboisin portit aukesivat, näin linnan ja ehdin miettiä " vau",  kunnes kymmenet paloautot ja kaikki se savu ja ihmiset ympärillä vei huomion.Tulipalo oli katkaissut sähköt ja matkalaukkujen purkaminen tapahtui  täydessä pimeydessä kännykän valoa rämpyttäessä. Yö oli helvetillisen kylmä, palasin kahdet verkkarit ja hupparit päällä muistuissani takasin koto Suomen viime talveen ja Hoasin residenssiin.

Ensimmäiset pari viikkoa hupeni keskellä kaaosta ja tuntui etten sopeudu koskaan. Lähes tulkoon kaikki tehtiin eri tavalla mitä Suomessa tai Italiassa olin tottunut.Lisäksi opin, että tälle yhtiölle oli ominaista järjestelmällisyyden täysi puuttuminen. Jokainen päivä on uusi ja ihmeellinen, mutta välillä tuntui että kaikelta opitulta vedetään mattoa alta.
 Sekasorto on opettanut ehkä jonkinlaista valppautta allekirjoittaneelle, koska en itselleni ominaiseen tapaan ole aiheuttanut minkäänlaisia "teknisiähäiriöitä" tai vastaavaa. Mitä nyt kerran keulassa hiitisuoralla meinattiin ottaa osumaa lanatraktoriin. Ratsastamisen perässä tänne tultiin ja välillä polvet vaatii heittämään satulan sijasta valjaat hevoset niskaan. Ensimmäisellä treenikerralla kunto laitettiin koetukselle. Lämmittelyt ja vedot, yhteensä lähes tulkoon tunti satulassa eikä kukaan kysellyt, että " haluisitko sä anna vähän leputtaa sun jalkoja?". Laskeskelin tässä eräänä iltana, että ei ole tainnut olla kuin toisen kämmen sormilla laskettavissa ne päivät kun en ole istunut satulassa. Silti tuntuu että kun näkee raveissa ja täällä näitä satulaan syntyneitä, että itse ei ikinä koskaan millään harjoittelu määrällä pysty samaan. Toisaalta kun on katsellut ja jutellut ihmisten kanssa, niin olen ymmärtänyt että kyse on myös aika pitkälti enempi tekniikasta kuin itsensä kiduttamista. Toisaalta ranskalaiset jockeyt ovat kaikin taivoin käyneet melkolailla pitkän ja raskaan tiedän kilparadoille.

Kuuteen viikkoon sisältyy onnen hetkiä, ahaa-elämyksiä, kyyneleitä, raivoa, vähän koti-ikävää, väsymystä, mustelmia, iltoja pariisin sykkeessä, ostoksia, hikeä, verta ja paljon onnelisia hetkiä. Tällä hetkellä tuntuu aika kotoisalta. Rakastan tätä maata. Kun ajan autoa kohti Pariisia, ratsastan Grosboisin metsissä tai kävelen ranskalaisen kylän katuja mietin usein miten upeaa on olla täällä, ja että ylipäätään lähdin, vaikka se ei aina ollut ihan täysin yksiselitteinen ratkaisu.

Vaikka aina ei ole helppoa ja joskus ollaan kaikki niin väsyneitä, että huonoilta päiviltä ei voi välttyä, en ikinä uskonut että voisin nauttia näin paljon hevosten kanssa työskentelystä. En tiedä onko se ilmasto, olosuhteet, ihanat hevoset, vai se tunne kun ratsastat ranskalaisella raviradalla, vaikka et koskaan ajtellut sen olevan mahdollista. Tai se hetki kun huomenna kello soi 04.45, ja on se hetki kun aurinko nousee, hevoset heräävät ja edes hetken on hiljaista, ennenkuin kaaos on käynnissä taas :)





http://www.cheval-francais.eu/fr/le-trot-de-a-a-z/centre-d-entrainement-grobois/presentation.html