Niitä aamuja ja niitä toisia.

Vasemmalla Mr. Monster

Varmasti ei ole ketään joka ei kokisi vähintään epäsäännöllisesti sellaisia aamuja tai päiviä, jolloin rauhallisempikin ihmismieli sortuu jopa todella väkivaltaisiin ajatuksiin. Maanantaina olin vapaalla, viettämässä yhtä vuoden täydellisimmistä päivistäni Pariisissa, joten tiistaina odottava koston päivä olisi pitänyt olla ennalta arvattavissa.

Tiistai-aamuna siis 5.20 ovesta ulos ruokkimaan hevosia. Tahti oli enemmän kuin aikataulun mukaista kunnes 5.36 antiikkinen tarhapakumme sammui keskelle pimeää Grosboisia, ensimmäiseen risteykseen, eikä enää käynnisty. Kyydissä tietysti tallin paras hevonen. Soitin nolona pomon vaimolle, joka aikaisesta häiriköinnistä huolimatta lupasi tulla omalla autollaan apuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin tulee puhelu, ettei hän löydä auton avaimia. Varsinainen ykköspakumme, joka on normaalisti käytössämme, oli selvyyden vuoksi unohtunut palauttaa yöllä erään valmentajan toimesta, joka oli sitä raveihin lainannut. Puoli tuntia myöhemmin saimme lainattua Andersin tyttären auton, jotta pääsimme hakemaan vaniamme, tietysti täysin toiselta puolelta Grosboisia. Avainten saaminen ei ollut nukkuvilta sankareilta myöskään helppoa.

Saatuani pakumme haltuuni, 45 minuuttia aikataulusta myöhässä, lähdin pelastamaan keskellä Grosboisia vihreässä pahoilaisessa odottavaa tallin tähteä. Aloin vaihtaa hevosten tarhoja sarjatulella, mutta tuleen tuli pieniä katkoksia kun rakkaat punaiset tamma ystäväni päättivät lähteä tarhan portilta tällä kertaa erisuuntiin ja allekirjoittaneelle siitä muistoksi mojovat palovammat ja puoliksi irti päässyt hevonen. Sitten oli eräs kaksivuotias ori aloittanut edellispäivänä dopingvaroajan sisältävän lääkekuurin, eikä kukaan ollut hullun lailla juoksevaa ehtinyt asiasta informoida, ja eikun taas kapuloita rattaisiin ja vaihtamaan tarhoja.

Asia ei taaskaan näin jälkikäteen kuulosta niin kamalalta, mutta vetoaisin vielä aamun sääolosuhteteisiin, jotka olivat sateiset, tuuliset sekä nykyisten tottumusten mittapuissa ilma oli viileä. Epätoivoisen tunnelman ainekset olivat tämänkin faktan huomioon ottaen aika lailla kasassa. Ehdin aamun aikana kertoa hevosilleni kuinka paljon niitä vihaan, ja oikeastaan koko raviurheilua sekä jopa Ranskan valtiota, ihmisiä jotka eivät toimi suomalaisittain säntillisesti sekä Renault-merkkisten autojen valmistajaa. Päivä eteni kuitenkin aamuun nähden rauhallisesti ja passihevosiltakin oli pyydettävä anteeksi. Mitä nyt vielä aamupäivän kunniaksi liiskasin kenkiä vaihtaessa käteni vasaran ja kengän väliin, tuloksena epämääräisen näköisiä veren purkaumia ja paljon kipua. Ja ratsastaessaiski taas se helvetillinen polvikipu.

I <3 Paris. Châtelet- Les Halles

Mutta tästä tiistaista selvittyäni on taas ollut niin rattoisaa, että en edes halua ajatella koko kotiinlähtöä. Täällä ei ehkä aina tunnu siltä, että olisi elämää tallinporttien ulkopuolella, mutta en tiedä onko se Suomessa odottava suoritusarki sitten sen parempaa. Ilmeisesti olen huomaamattani jo siihen palaamassa, kun kalenteri on kaivettu esiin ja listoja tekemisistä alettu laatimaan. Tämä tilanne on jotenkin itselleni vaan niin outo, kun ei oikeasti tiedä missä sitä haluaisi jatkossa olla.

Tämän iltapäivän ohjelmaani kuului klinikkakäynti punaisen kolmivuotiaan komistukseni kanssa. Aamulla treenissä Anders ei ollut hevoseen täysin tyytyväinen. Taivutimme ja tutkimme hevosen ensin täällä kotona ja jotain pientä epämääräistä häikkää oli havaittavissa. Kuvittelin meneväni puolen tunnin visiitille lääkärin luo, mutta loppujen lopuksi aikaa vierähti melkein kolme tuntia. Taivutuskokeissa eläinlääkäri löysi vikaa etuvuohisesta sekä takapolvista ja lisäksi röntgenistä löytyi aika lailla epämääräisiä löydöksiä selkärangasta. Selän piikitys oli tällä kertaa itselleni uusi operaatio, jossa normaalipiikkien lisäksi laitettiin sellaisella monineulaisella koneella kipua lievittävää ainetta ihon alle selkärangan ympärille. Ja kaiken kaikkiaan eläinlääkärimme oli ihan mahtava ja käynti oli itsellekin hyvin opettavainen. Tässäkin on muuten yksi pieni esimerkki rajojeni jonkinlaisesta ylityksestä, kun pari vuotta sitten en meinannut Viikissä saada sanaa suustani brittieläinlääkärille ja nyt lääkärikäynnit hoidetaan mutkitta ranskaksi.

Viinitarha jonkun takapihalla. Sucy-en-Brie.

Se vihreä hirvitys pakettiautomme muuten sammui pelastusoperaation aikana tiistai- aamuna kolme kertaa neljän sadan metrin matkalla kotiin ja iltapäivällä yhtä monta kertaa tallin pihalle. Tänään monsteri oli saatu taas tikkiin ja päästiin sillä jopa klinikalle tänään, ettei tarvinnut ratsastaa niin kuin ennen vanhaan. En kyllä tosin edes tiedä miten historiassa meneteltiin, luultavasti lääkäri tuli potilaittensa luo, kuten ihmistenkin kohdalla. Mutta ainakaan kengityssepät eivät kuuleman mukaan olleet niin palvelualttiita, että olisivat tulleet asiakkaan luo niin kuin nykyään. Jaarittelut sikseen, nimittäin ykkösmersumme sen sijaan oli osoittanut tänään oireita hajoamisesta kotimatkalla Strasbourgista. Mikäli se poistuu hetkeksi keskuudestamme, odotan mielenkiinnolla tulevia ruokinta aamujamme.

Kuudestoista kerta toden sanoo sekä Au Revoir Joel Cortina!

Kuukausi on taas mennyt läpi sivujen ja koitan jotenkin kronologisoida päässäni kaikkia tapahtumia. Monena päivänä tämän kuluneen neljän viikon aikana olen työpäivän aikana inspiroitunut pääni sisällä ja luonnostellut tekstejä, mutta sitten iltaisin on ollut muuta tekemistä tai en ole jaksanut tai olen aloittanut ja turhautunut liiaksi tällä hetkellä vajaavaisesti toimivasta näppäimistöstäni. Ja lisäksi kamera on nyt rikki. Pahoitteluni vain niille, ranskalaisesta puutarhakulttuurista kiinnostuneille.

Rambo de Gerasino ohjastajineen.

Aloitetaan vaikka kutakuinkin keskeltä kulunutta aikajaksoa. Ihmehevoseni on nyt ravikilpailuoikeutettu. Tässä välissä on tainnut olla kahdet tai jopa kolmet koelähtöravit, joihin olemme kaikkiin osallistuneet. Kaikkina kertoina kollegani on yrittänyt läpäistä koelähtöä, mutta joko laukat tai liian hidas vauhti ovat olleet esteinä kilpauran alkamiselle. Viime perjantaina sitten vihdoin, kun kukaan ei edes enää uskonut. Katsoin koelähtöä itsekin miettien koko ajan, että " millonkohan se nyt laukkaa". Mutta voin kertoa, että taas koettiin niitä raviurheilun pieniäsuuria onnen hetkiä. Tämän viikon sunnuntaina pääsemme starttaamaan nurmiradalla Normandiassa. Villi huhu kertoo, että ohjaksille saatetaan laittaa Ranskan visiitillä oleva Jan-Olov Persson, " .. koska sillä on kuitenkin kokemusta paljon kylmäverisistä". Niinpä niin, loppusuoralla tarraa tiukkaa ohjista kiinni ja kilju niinkuin koulutyttö, vai miten se nyt meni.


Viime aikoina on ollut raveja käytäväksi ihan mukavasti. Pari kertaa olen ollut mukana avustamassa tai tuuraamassa kolleegaani hänen passinsa kanssa nurmiraveissa. Tunnelma niissä on aivan mahtava. Kuin Suomen kesäraveissa, mutta jotain vielä enemmän. Hevoset valjastetaan pellolla auton takana, lähdöt on yhtä sekasortoa, katsomossa juodaan olkihatuissa ja mekoissa rosé-viiniä ja pelataan totoa.Jotenkin näissä raveissa viihtyy jopa paremmin kun glamourin täytteisessä Vincenneissiä. Ja ps. näissä raveissa ajettuja montélähtöjä seuranneena voin taputtaa jopa itseäni olkapäälle ja sanoa, että hätä ei ole suuri jos joskus tässä maassa aikoo kilpaa ajaa. Mutta siltikään pitkäjalkaisia jockeytä ei nurmikoillakaan ole nähty.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä että miksi ranskalaiset ratsastavat niin hyvin ja tuntuu, että hyvin pienellä vaivannäöllä. Grosboisissakaan ei ainakaan näin kesällä nää paljon satulasta treenaavia. Paljon kilpaa ajavat pojat hiittaavat jonkin verran, mutta kukaa ei ratsasta hölkkälenkkejä, ainakaan lyhyillä jalustimilla. Olen kysellyt montéa ajavilta, että mitä he tekevät kuntonsa eteen sitten, mutta kaikki vastaukset ovat olleet kutakuinkin "en mitään", paitsi eräs ruotsalainen tyttö, joka minun tapaani koitti ratsastaa paljon ja käydä juoksemassa. Niin, tyttö.

Nivard. http://www.le-cheval-bleu.com/amerique2008.htm

Ranskassa montélähdöissä on aika lailla poikkeuksetta suurin osa, tai jopa kaikki ratsastajat miehiä.Ja asia taitaa vain olla niin, että miehet ovat fysiikaltaan vahvempia, vaikka olisivatkin 165 senttisiä ja alipainoisia. Otetaan esimerkkinä vaikka ranskalainen miespuolinen kollegani, joka lähti vuoden juoksutauon jälkeen kanssani lenkkipolulle viime viikolla. Päätettiin juosta lenkinkin päätteeksi vähän radalla kilpaa. Olin täysin varma voitostani, olinhan kuitenkin juoksuttanut kilpailusuoritusta ennen poikaa viisi kilometriä ympäri metsää. Viimeisellä sadalla minä säännöllisesti juokseva kuitenkin pysähdyin kuin suohon ja rapakuntoinen POIKA voitti suvereenisti.

Toinen asia minkä uskon vaikuttavan siihen, ettei tarvitse muka treenata on se, että Ranskassa kaikki montéa ajavat tekevät fyysisesti raskasta työtä ravitalleilla ja paljon. Kilpailulisenssiä ei heru, jos et ole valmentajan palkkalistoilla, paitsi amatööreille, mutta heille montélähtöjä ei ole tarjolla kuin muutama hassu vuodessa. Näin siis peruskunto ja lihaksisto pysyy kunnossa ja lisäksi jos ajatellaan että vaikka oppilasratsastaja ajaa pari kolme lähtöä viikossa ja siihen päälle hiittaa pari hevosta, niin ei siinä tekniikan hallitseva paljon muuta tarvitse. Puhumattakaan ammattilaisista, jotka saattavat parhaimmillaan vetää Vincennesissä kolme kertaa viikossa, kolme lähtöä, lähes kolmen tonnin matkalla, päivässä.

Alternativ träning.

Olen kesän aikana useasti miettinyt, että miksi täällä Grosboisissa näkee ammattilaisiakin ratsastavan vain pitkin jalustimin, kunnes pari viikkoa sitten aloin kärsiä ihan järjettömistä polvikivuista. Koitin jatkaa ratsastamista hammasta purren, kunnes mainitsin asiasta  eräälle entiselle montékonkarille. Sain kuulla saarnan kuinka tappaisin polveni ennen pitkään jos jatkaisin mummohölkän ratsastelua laukkajalustimille päivittäin. Täkäläiset säästävät kroppaansa itse kilpailutilanteisiin, jopa Frank Nivardikin näyttää täällä kotiradalla treenatessaan vähemmän edustavalta. Toki itse olen täällä määrällisen ajan ja ainakin yritän jotain oppia, mutta ah sitä tunneta kun laskin jalustimia ja kävin keventelemässä ympäri metsäpolkuja, ilman minkäänlaisia kipuja. Ja faktahan se on, että kun mennään isoa kova niin se on aina itsellekin helpompaa, ei kukaan oikea laukka- tai montéjockeykaan yritäkään hiljaa mentäessä istua naama hevosen harjassa, takapuoli senttimetrin satulasta.


Kun asettelee pöydälle näitä johtopäätöksiäni, näin suomalaisena tavallisena montéharrastajana ( tyttönä) tilanne on harmillinen täydellisen ranskalaisen tyylin hallinnan kannalta, koska ainakaan itse en oikeassa elämässäni Suomessa työskentele hevosten kanssa ja ratsastusmahollisuudet ja aikakin on rajallista.Uskon kaikesta huolimatta siihen, että meillä kotonakin säännöllinen liikunta, kutakuinkin säännöllinen ratsastaminen ja kilpaileminen sekä oikean tekniikan opettellu vievät asiaa eteenpäin. Ja vaikka ranskalaisten ja muiden maiden gurujen meno satulassa näyttää helpolta, niin tulisi aina kuitenkin olla oman tilanteensa suhteen realistinen, onko tärkeämpää näyttää hyvältä kahden sadan metrin matkalla pruuvissa vai jaksaa ratsastaa kilpaa, muukin kun omien jalkojen maitohappotaso  mielessä.

Alternativ träning. Vapaan hevosen back up.

Jollain tavalla kotiinpaluun päivämäärä on alkanut ahdistaa. Sähköposti on alkanut tulvia yliopiston sähköposteja, ja olen onnellisesti kesän aikana päässyt unohtamaan että Suomessa opinnot odottavat ja tällä hetkellä tuntuu, että joudun tekemään suuren ponnistuksen takaisin siihen ahkeran opiskelijan rooliin. Aika on kulunut liian nopeasti, mutta kun tarkastelen kesäkuukausiani taaksepäin, voin vain todeta kuinka paljon olen päässyt kokemaan. Tulin tänne valmistautuneena asenteella,  joka oli valmis omistamaan koko kesän ainoastaan hevosille ja ranskalaisen raviurheilun oppien omaksumiselle. Ja kuitenkin tämä on ollut vain pieni osa kaikkea. Olen päässyt reissaamaan Ranskaa Belgian rajalta etelään, Pariisista on tullut lähes toinen Helsinki, kykenen keskustelemaan ranskaksi niin, ette pariisilainen vaatemyyjä tarjoa enää englantia, olen tavannut mahtavia ihmisiä, ylittänyt valtavasti omia rajojani ja ehkä olen myös jotain viisauksia raviurheilun toisesta näkökulmasta on jäänyt käteen.

Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta koska otsikossa mainitaan uutisia toisesta silmäterästäni Joelista, niin mainittakoon että meidän yhteine taival taitaa päättyä ensin Joelin kuin omaan lähtööni. Vanha ori ei vain enää kykene kilparadoilla siihen mihin joskus aikanaan. Kaikki on kokeiltu, hoitaa mieltä, piikittää niveliä, selkää, tutkittu sydän ja hengitystiet, otettu verikokeita, annettu henkeä avaavia maskihoitoja, kääritty jalkoja, laitettu savia, syötetty omenoita, koitettu erilaisia starttiin valmisteluita, mutta ei. Sinsänsä myös omalta kannaltani ikävää, koska tässä oli taas hevonen jota oltaisiin seuraavaksi ilmoitettu montelähtöön minä selässään. Kaikeasta huolimatta, mahtava hevonen, upeita hetkiä ja toivon, että vanha herra saa ansaitsemansa eläkepäivät. Ja mitä oman haaveeni toteuttamiseen tulee, vielä aijon nähdä itseni ranskalaisella raviradalla, vaikka sitten normandialaisella kukkakedolla rosé-viinilasi yleisömeren edessä.