Soleil, soleil !

Rhapsody Melody&Erica + Nisse Lensonin korvat

Vihdoinkin meille on saapunut ihan oikea kevät. Sääennuste näyttää seuraavalle viidelle päivälle keskimäärin kymmentä astetta ja paljon aurinkoa. Kahden viikon pituinen talvi oli ihan tarpeeksi pitkä aika iloita lumen ja pakkasen riemuista. Voisikohan Suomessakin ilmasto muuttua niin, että talvikuukaudet tiivistyisivät esimerkiksi vain tammikuuksi? Nyt täällä eletään kutakuinkin Suomen huhtikuun alkua ja sen huomaa kuinka säämuutokset tuo heti lisäintoa toimintaan ja ratsastaminenkin tuntuu helpommalta kun ei tarvitse hikoilla michelin ruumiillistuman näköisenä ja oloisena hevosen selässä. Ja se on vain niin totta, että hevosen selkään hyppääminen ja itse ratsastaminen on niin paljon helpompaa ja kevyempää hennommalla varustuksella.

Succes d'Ar, Erica ja ihana Tanguy

Philippen ja Fian tallia on riivannut viimeisen viiden kuukauden ajan erilaiset taudit ja kutakuinkin niihin aikoihin kun minä astuin kuvioihin, alkoi myös hevosten kilpakausi ja kilpailutahti ja volyympi sen kuin kiihtyy. Viikonloppuna hevosia kilpaili etelässä kahdella eri raviradalla. Neljä Hyeresissä Marseillen lähellä ja yksi Montaubanissa lähempänä Bordeauxia.Lisäksi eilen sunnuntaina yksi hevonen juoksi lähiradalla Mauqancheyssä oppilaslähdössä naapuritallin valmentajan pojan luotsaamana, tuloksena seitsemäs sija, eli käytännössä viimeiset rahat. Suoritus oli ehkä odotetusta hieman alakanttiin, mutta lisäpisteitä sateli nuoren kuusitoista vuotiaan kuskin valloittavasta hymystä ja ruskeista silmistä , joka sai meidät hoitaja tytöt huokailemaan " miksi toi ei voi olla edes vaikka kolme vuotta vanhempi?".

Etelästä ei myöskään tullut tällä kertaa sen suurempaa menestystä. Yksi kakkos tila, yksi viides ja lopuista ei mitään mainittavaa. Huomenna tiistaina suuntaamme neljän hevosen lauman kanssa Belgian puolelle karnevaaliraveihin. Jännittävää nähtävää tulee olemaan se kuinka Philippe ratsastaa ensimmäisen lähtönsä pitkään aikaan, koska on ainakin toistaiseksi vielä ilmoittanut toteuttavansa uhkauksensa.Vaikka tiedän, että kyseessä on jos jonkinasteen supermies hevosen selässä, mutta jos monen kuukauden ratsastustauon jälkeen startti menee helpon tyylipuhtaasti täysin harjoittelematta, joudun ehkä oikeasti allekirjoittamaan vitsivivahteisen sanonnan " lahjattomat ne vain reenaa".

Tämän talon pöytäkeskusteluihin kuuluu hyvinkin usein jockeyden ja meidän omat painot ja syömiset. Kyseessä ei ole kuitenkaa mikään salaattileiri kenellekään vaan Philippe on usein kertonut kuinka hänen mielestään on esimerkiksi hevosen koko tai tyyli kohtaista sopiiko se paremmin oppilaslähtöihin, jossa alapainoraja on 55kg.  Ranskassa ravilähtöjen peleissä ja palkinnoissa on niin paljon rahaa kyseessä, että asialla on oikeasti merkitystä, varsinkin kun ammattilaisten lähdöissä painoa tulee 12 kiloa lisää. Ammattilähdöissä Ranskassa miehet ovat valtaosallistujia ja painoa tulee satulaan helposti sallitun alarajan ( 67kg) verran. Laihdutuskuurille ei täällä ole siis todellakaan joutunut, päinvastoin, päivä ilman jäätelöä tai suklaakeksi vuorta sattuu kohdalle aniharvoin.Philippen mukaan esimerkiksi 56-60kg elopaino jockeylle on oikein sopiva, joten siinäkään mielessä suklaasta ei tarvitse ainakaan tässä työ ja ratsastustahdissa luopua. Ja jos joku haluaa reseptin Mr. Masschaelin dieettiin, se kuuluu näin : croisantteja, ranskalaisia, hampurilaisia, karkkeja, mars& bounty-patukoita, suolapähkinöitä, coca colaa ja kaljaa.

Nisse Lenson, joka starttaa huomenna Belgiassa Commander Crowen vierestä

Ratsastusharjoitukset sujuvat koko ajan paremmin ja toivoa ranskalaistumisesta saattaa olla ilmassa. Välillä on huonoja päiviä, kun polvia särkee, hevosen selkään hyppääminen ei meinaa onnistua tai päivä menee vasenohjaisia ratsastaessa niin, että kädestä menee tunto.Välillä joutuu puremaan hammasta hullun pullarin selässä, mutta sitä enemmän osaa sitten arvostaa niitä helpompia ratsastettavia. Hankalien hevosten kohdalla Philippe usein toteaa, että "tämän parempaa opettajaa ei ole", ja näinhän se on. Ja kuinka se lämmittää aina mieltä, kun maailman paras ( ainakin omasta mielestäni ( ei Philippen omasta:)) tulee hiitin jälkeen sanomaan " bon travail! tyttöhän alkaa ratsastaa hyvin"! Ehkä tästä vielä jotain tulee. Ehkä se on niin, että kun tekee jotain mistä oikeasti nauttii, mitä tekee koko sydämellään, se kantaa joskus yli jopa omien odotusten ja rajojen?

Ruotsinkielentaitoisille löytyy myös Erican ja Fian blogit samasta aiheesta osoitteista:
Erica: http://guldhag.blogg.se/
Fia: http://www.ecuriearonsson.com/

Tanssii tähtien kanssa

Jonkin aikaa ehdin harmitella, että tämän vuoden Suomen ravigaala jäi tällä kertaa puoli huolimattomuudessa väliin, mutta ei enää. Viime lauantaina Pariisissa ravimaailman parhaimmasta parhaimmat kutsuttiin parrasvaloihin vastaanottamaan ansaitsemansa tunnustuksen. Tällä kertaa myös minulla oli ehkä jopa ainutkertainen tilaisuus osallistua kyseiseen juhlatilaisuuteen. Joulukuussa kun Philippen tyttöystävä Fia kysyi halukkuuttani liittyä heidän seuraansa Gala du Trotiin, vastasin tietysti myöntävästi, koska ajattelin että kyseessä on varmasti hauskat bileet.

Launtai aamuna hoidimme talliaskareet tavallista tahdikkaammalla vauhdilla ja tallin naisvahvistus toisensa jälkeen katosi kampaajan tuolille laittamaan tukat kuntoon. Edellis iltana olimme työkaverini Erican kanssa juoksennelleet pienessä Beauvaisin kaupungissa etsimässä korkokenkiä, laukkuja, koruja ja muita asiaankuuluvia oheistarvikkeita. Pienestä epätoivosta huolimatta, johtuen siitä että kaikki kaupat kyseisessä kaupungissa sulkevat ovensa kello 19 jonka jälkeen asiakkaat heitetään ulos ( kuten meidät kenkäkaupasta), löysimme kaikille kaiken mitä halusimmekin.

Kun tukat oli saatu kuntoon ja mekot päälle käänsimme auton nokan kohti Pariisia. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme itse juhlapaikalle, jolloin viimeistään tajusin, että nämä ei olletkaan ihan jokaisen lantsaritreenarin bileet. Heti tuloaulassa vastaan kävelivät Frank Nivardit, Raffinit, Baziret ja muut Ranskan ravimaailman huiput. Naapuripöydässä istui tuoreen Prix d'Ameriquen voittoajan Ready Cashin valmentaja Thierry Dulvanstein ja tarkemmin ympärilleni katsottuna lähes joka pöydässä istui joku julkkis tai joku joka oli paikalla lunastamassa palkintoa. Vähiten meidän pöydässä, jossa istui vuosina 2002-2006 kultaisen jalustimen eli vuoden parhaan montéjockeyn tittelin voittanut. Arvaatte varmaan kuka.

Myös gaalatilaisuus itsessään oli kotimaista versiota jos jonkin verran glamourin täytteisempi tapahtuma.Ruoka, oheisohjelma, rekvisiitta ja vähiten juhlaseurue oli häikäisevää. Tällaisessa seurassa sitä tunsi itsensä jotenkin todella pieneksi ja mitättömäksi. Kun katsoi kun raviurheilun " aatelissukujen" lapset astelivat lavalle vastaanottamaan palkintoja, puhummattakaan siitä vanhemmasta konkarisukupolvesta tuntui jotenkin hurjalta että itse on edes paikalla koko juhlasalissa.Kerrassaan upeat juhlat siis. Shamppanja virtasi ja loppuillasta, tai yöstä juhlasali muuttui tanssilattiaksi. Ja voisiko parempaa tanssittajaa saada kun vuoden ohjastajan, kultaisen kärryn voittaja, itse Jean-Michel Baziren?

Juhlahumusta karuu palu arkeen tapahtui jo kuitenkin seuraavana aamuna. Kotiin saapumisaika oli aamuyön paremmalla puolella, joten sunnuntaina juhlaporukka heräsi tallille vasta myöhemmin aamupäivällä.Ohjelmassa oli myös ravit Mauqauncheyn naapuriradalla mistä kotiin palattiin voittajina!

Pohdin tämänkertaista kirjoitusta aloittaessani, että en ole tällä kertaa aloittanut tarinaani kovin johdonmukaisesti. Olisi siis ehkä aika kertoa hieman taustatietoja paikasta ja arkirutiineistamme. Jokainen päivä ei suinkaan ole yhtä juhlaa, päinvastoin.

Viimekertainen Ranskan tourneeni päättyi viikon tehoratsastusleirille Philippe Masschaelin tallille pieneen Formerie nimiseen kylään. Kauhunsekaisista ennakkoodotuksista huolimatta ihastuin paikkaan ja ihmisiin niin paljon, että aloin jo silloin hieroa alustavia työsopimus neuvotteluja tälle talvelle. Suomessa opiskelin muutaman kuukauden yliopistolla tehokkaaseen tahtiin. Suoritin tarvittavat kurssit loppuun kahta sivuainetta varten ja sain kuin sainkin tarvittavat opintopisteet kasaan, että ennen lähtöä sain laitettua pääaineenvaihto hakemus paperit vetämään. Opinnot alkoi jo maistumaan niinkin hyvin, että ajattelin että on suorastaan idioottimaista keskeyttää ne taas ja lähteä  maailmalle haahuilemaan. Mutta tällä hetkellä tuntuu, etten olisi voinut parempaa ajoitusta valita.

Ja täällä nyt ollaan, kolmatta viikkoa töissä uuden montén jockeyn tyylin läpimurron tehneen konkarin Philippe Masschaelin ja tämän avovaimon Sofia Aronssonin palkkalistoilla. Kyseinen pariskunta on vuokrannut 19 hevosen tallin Ulf Nordinin hevostilalta, joka käsittää kolme tallia, kävelytyskoneen, kaksi ravirataa ja hiittisuoraa sekä aika lailla lääniä. Meidän tallistamme löytyy tällä hetkellä n. 26 hevosta, kukaan ei pysy oikein perässä tarkassa määrässä. Sofian valmennuksessa on hevosista 7 ja loput juoksevat Philippen nimiin. Suurin osa Philippen hevosista on 1-3- vuotiaita nuoria hevosia, mutta joukkoon mahtuu myös vanhoja kilparatojen konkareita, kuten ehkä suomalaisillekin tuttu, viime vuoden Finlandia montén kakkonen Organdi d'Or.

Työaika on tässä yrityksessä todella liukuva. Aamulla tallille lähdetään kotoa yleensä puoli seitsemän ja puoli kahden välillä. Asumme kaikki, kolme työntekijää sekä Fia, Philippe, Haloo-koira ja Mimi-kissa n. 5 kilometrin ajomatkan päässä tallilta. Aamun toimiin tallilla kuuluu hevosien ruokkiminen, tarhaus ja etsintäoperaatio mihin Ulf Nordinin tarhoihin, tai oma tekemiin uusiin tarhoihin Philippe on illalla piilottanut hevosiamme. Tätä seuraa tallin siivous, jonka jälkeen vuorossa on aamupala sekä päivän Paris Turf-lehden lukuhetki, jonka jälkeen on aika ryhtyä ajamaan ja ratsastamaan hevosia.

Normaalisti minä ja Erica treenaamme hevoset ratsain, mutta on päiviä jotka kuluvat meilläkin kärryn penkillä. Yleensä aamupäivän aikana ehdimme ratsastaa kahdesta neljään hevosta, riippuen ajetaanko hiittiä, hölkätäänkö vai lähdetäänkö lähiympäristöön kävelyretkelle. Parin viime viikon aikana täällä on vallinnut sellainen Siperian ilmasto, että eräälläkin ratsastustreenilenkillä kun mittari näytti -15c ja pellolla puhalsi viisi astetta päälle itkin jäätyneitä sormia ja varpaita ja suunnittelin vakavissani kotiinlähtöä. Epätoivon hetkiä enemmän on kuitenkin hauskaa aikaa ja rankka työ tuntuu helpommalta kun ympärillä on upeita ja huumorintajuisia ihmisiä. Kymmenen kilometrin hölkkälenkki ratsain sujuu aina nopeammin jos sen viettää imitoiden erilaisia epäonnistuneita ratsastustyylejä ja mahdollisia voiton tuuletuksia ja nauraa niin että meinaa tippua satulasta.

Joukon hauskin ja rennoin tyypi on kuitenkin itse maestro, mitä en olisi voinut itse ikipäivänä kuvitella. Philippe on mukavin ja vaatimattomin ihminen saavutuksiinsa nähden mitä olen tavannut. Välillä huumori saattaa olla herkimmälle vähänä rankkaa, kuten valmentajan ominaisuudessa annetut kannustushuudot satulaan hyppäämisen " No niin, kyllä sä sinne pääset, vai oletteko te taas syöneet ja lihonneet niin paljon ettette jaksa pungertaa, hahaha". Tässä seurassa on aina keskellä sellaista tilannekomiikkaa, että olen varmasti ehtinyt näiden viikkojen aikana ehtinyt hankkia monia ikävuosia lisää. Vai voisitteko olla nauramatta jos näksitte ravintolareissulla Philippe Masschaelin ratsastamassa vaalean punaisen kolikoilla toimivan muoviponin selässä montetyylillä?

http://www.lexippique.fr/definition-hippique-courses_masschaele-philippe

Ja takaisin tallirutiineihin. Hevosten ajon jälkeen, yleensä kello yhden aikoihin on työväen ruokahetki kotona tai jossain Formerien kylän pienistä ravintoloista. Iltapäivälle hengailemme Equidian ääressä tai väsymystilasta riippuen--nukkuen pari tuntia, jonka jälkeen on aika palata takaisin tallille. Iltaisin ajamme tai ratsastamme loput hevoset, siivoamme karsinoita tarhaamme hevosia ja hoidamme hevosten jalkoja tai muita askareita. Tallista sammuvat valot yleensä kuuden ja seitsemän välillä.

Kuten matematiikassa vähemmän lahjakaskin osaa laskea, työtunteja on päivässä monta ja varsinaisia vapaapäiviä on harvakseltaan. Välillä olo on todella kuitti ja monena iltana sänkyyn on kaaduttu yhdeksän aikoihin, ilman nukahtamisongelmia. Joskus kun satuloi kuudetta hevosta ja polvet on ihan ruhjeilla ja takana on kahdenkymmenen karsinan siivous, tekisi mieli huutaa että " mä en enää jaksa!", mutta jollain sisulla sitä aina jaksaa eteenpäin ja jälkeen päin on aina mahtava voittajafiilis. Varsinkin kun tähtäimessa on Ranska, kesä ja kilparadat sitä jaksaa, kun on jotain mitä odottaa.

Ja välillä sitä pysähtyy miettimään, että kuinka hieno on tällainen tilaisuus. Olla yhden maailman parhaimpien montéjckeyden listoille lukeutuvan opissa ja tehdä työkseen jotain mistä oikeasti joka päivä (ainakin lähes :) nauttii ja siitä vielämaksetaan. Tällä hetkellä sekään ei oikeastaan häiritse, että vapaa-ajan hereillä olo tunteja ei päivässä montaa ole, ja nekin kuluvat usein neljän seinän sisällä samassa seurassa syöden tai leväten, eikä hevosten lisäksi muuta elämää juurikaan ole. Mutta jotenkin tästä niin nauttii. En haluaisi ehkä tätä koko loppu elämääni, mutta juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu niin oikealta.

Comment c'est belle la vie?  

La panique, maa on valkoinen!

Liian aikaisin kävin huutelemaan keväisistä merkeistä täällä Ranskassa. Aamulla Philippe kävi käynnistämässä auton ja ilmoitti, että lunta on tullut ja kunnolla. Ajattelin ensin, että kyseessä on ranskalaisille (belgialaisille) tyypillinen tapa kuvata sitä että maassa on siellä täällä lunta muistuttavia raemuodostelmia. Mutta ei, kyseessä oli ihan suomalaisenkin poskiin pureva lumimyräkkä. Viiden minuutin matka tallille sujui aika jännittävissä tunnelmissa, volvossa  kesärenkaat alla ja tuulilasi lumen peitossa, koska Ranskassa ei juurikaan ilmeisesti lumiharjoihin investoida.Saatikka että niitä osattaisiin käyttää.

 
Aamu sujui kutakuinkin rivakasti tähdäten siihen, että kaikki ehtivät ajoissa raviradoilleen. Ajomatkalla tallille siis selvisi myös se, kuka oli menossa minnekkin ja omalle osallenni sattui tällä kertaa Vincennesin keikka Nordinin tallilla työskentelevän tytön kanssa. Tuntia ennen kuin Philippen ja kollegani Erican oli tarkoitus lähteä Mauquenchyhyn raveihin, tuli tieto että ravit on peruttu koska tiet ja rata olivat lumen takia niin huonossa kunnossa. Itse jatkoin kiirehtimistä omiin karkeloihini, ja jo hevosauton tankkausreissulla hirvitti, että kuinkahan kesärenkailla luistellaan Vincennesiin asti, kun alkumatkakin kulkee pieniä kyläteitä. Saimme juuri hevoset ja itsemme kuntoon ja pakattua autoon, kun Philippe juoksee auton perään ja ilmoittaa, että oli saanut tiedon, että suuremmatkin tiet ovat niin huonossa kunnossa, että emme lähde ottamaan riskejä. Tuntuu jotenkin hurjalta, että itsekin vaipui ranskalaiseen lumihysteriaan, vaikka -4 ja vähän lunta maassa olisi Suomessa talvisunnuntai parhaimmillaan. Mutta kun autoilta ja hevosilta puuttuu nastarenkaat alta, ei liikkuminen näillä kulkuvälineillä ole tällaisena päivänä ihan sitä kaikkein turvallisinta.

Joskus meillä saattaa olla myösvähän siistimpää

Niinpä siis tytöiltä ja hevosilta rusetit pois hiuksista ja takaisin talikon varteen. Aamun kuuma keskustelu siitä kuinka tästä lumesta selvitään jatkui läpi aamupäivän. Täällä olemme jo pitkin viikkoa joutuneet ryhtymään varatoimenpiteisiin esimerkiksi veden suhteen, joka joudutaan kantamaan naapuritallista meidän talliin koska kaikki putket on jäässä. Tallin käytävä oli satanut yön aikana täyteen lunta ja jäätyi päivän mittaan. Philippen mielestä oli viisasta ratkaista luistinrata ongelma  sillä että tallinkäytävä muuttui ikäänkuin lantalinjastoksi.Suomalaisilla eläinsuojelu- tai hygieniaviranomaisilla saattaisi olla sanansa sanottavana jos näkisivät ranskalaisen rennontyylisen tallinkäytävän, jossa tavaroita ja loimia roikkuu vähän siellä täällä ja tallinkäytävällä on kaksikymmentäsenttiä hevosenlantaa.

Pohdimme työkaverini Erican kanssa eilen, että täällä Ranskassa hevosten käsittely ja niiden kanssa toimiminen on jotenkin rennontyylisempää ja sen myötä ehkä hevosetkin on jotenkin paljon suomalaisia tai ruotsalaisia lajitovereitaan lauhkeampia. Esimerkiksi perjantaina meidän tallilta vietiin neljä hevosta Grosboihin Pariisin koelähtöön. Paikan päällä saimme kuitenkin vain kolme karsinaa, joten kaksi hevosta piti valjastaa samassa karsinassa. Siinä nämä kaverukset sitten seisoivat kiltisti, jopa se toinen jonka olin kiireessä unohtanut karsinan ovi auki, vain yhdellä narulla kiinni seisoi kiltisti vieläkin omalla paikallaan kun tulimme takaisin paikalle karsinatoverin koelähdön jälkeen. Viidenkään hevosen tarjaan taluttaminen ei ole yleensä ongelma, vaikka kyseessä on kuitenkin nuoria, pääasiassa kahdesta viiteen vuotiaita hevosia. En tiedä mistä tulee legenda, että ranskalaiset hevoset ovat jotenkin hulluja, koska ainakin tähän asti tuntemani tapaukset ovat pääasiassa luonteeltaan kuin lauma laupiaita samarialaisia.

Monsieur Masschaele auton siivous puuhissa

Hevosten kanssa toiminen on täällä todella ammattimaista ja hevoset valmennetaan ja hoidetaan hyvin, koska ravikilpailuissa on kyse kuitenkin suurista tuhansien tai kymmenien tuhansien ykköspalkinnoista. Hevosia ja valjaita ei kuitenkaan puunata aamusta iltaan, vaan ongelmat hoidetaan jos niitä on mutta muuten, ainakin maalla hevoset saavat viettää aika lailla " hevosen elämää". Raveihinkin lähdettäessä hoitajan meikkaustuokio saattaa kestää kauemmin kun hevosen puunaaminen.Vaikka itselleni ominaista on jopa neuroottinen suhtautuminen järjestykseen ja siisteyteen, on täkälainen toimintatapa jotenkin toisaalta rentouttavaa. Kaikki ei ole aina ihan siellä missä pitää, mutta löytyy lopulta kuitenkin. Yksikään päivä ei ole samanlainene, saatikka että se sisältäisi minkäänlaista suunnitelmaa tai työnjakoa hevosten valmennuksesta tai muista töistä, mutta kaikki asiat saadaan kuitenkin yleensä hoidettua ja jos ei, se voidaan tehdä myös huomenna. Päivät on pitkiä ja töitä on paljon, mutta siitä ei niinkään oteta stressiä, eikä kukaan joudu giljotiiniin jos hiittihevonen ei ole valjaissa kello 8.30, koska siinä vaiheessa ei vielä yleensä edes tiedetä mitä päivän aikana tapahtuu.

Sunnuntai-iltapäivä kuluu siis ravien sijasta erinäisiin lumesta selviytymisoperaatioihin tallilla. Huomenna, tai sitten kun ilmasto olosuhteet muuttuvat taas ranskalaisemmaksi, saamme kaikki kuluttaa taas urakalla satulaa ja kärrynpenkkiä. Tiistaina joitakin hevosia pitäisi juosta Belgiassa, mutta nähtäväksi jää salliiko sää meidän tällä kertaa lähteä reissuun.

C'est parti encore

Blogin alkuperäinen otsikko ei ehkä kuvaa tällä hetkellä enää aivan täysin blogikirjoitusten sisältöä, mutta ajatellaan vaikka kuvainnollisesti että Ranskassa on Suomeen nähden aina kesä. Tällä kertaa sijaintina on tosin  Ranskan Siperiaksikin kutsuttu Pohjois- Ranskassa sijaitseva Formerie. Kyseisessä kylässä ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien alueiden ilmasto on nimittäin jostain syystä jäänyt sellaiselle tasolle, että täällä on aina vähintään viisi astetta kylmempää kun esimerkiksi Pariisissa, joka sijaitsee vain vajaan parin tunnin ajomatkan päässä. Joka tapauksessa tänäänkin mittari oli päivällä jo positiivisella puolella ja Helsinki on tällä hetkellä kuulemma lumen takia kaaoksessa ja ravejakin on pakkasen takia jouduttu Suomessa perumaan, joten kesän puolellahan täällä pienistä aamupakkasista huolimatta ollaan.

Blogi syntyy yhteistyössä Mimin kanssa

Meidän farmi

Tällä kertaa ei sen enempää tarinaa, kun että perille päästiin Pololla kahden naisen ajovoimin viikko sitten yötä vasten neljän maan halki läpi Pariisin keskustan Googlemapsista tulostetuilla kartoilla. Viikonloppu meni Pariisissa lomaillen ja Prix d'Ameriquen päätteeksi auton keula kääntyi kohti Formerien kylää. Alku viikko meni hammasta purren, polvia laastaroiden ja iltaisin lihaksia turrutettiin mobiliaatilla ja punaviinillä. Nyt tuntuisi pahin olevan takana ja on aika alkaa nauttia. Olen miettinyt useampaan kertaan oliko tämä oikea päätös keskeyttää opiskelut taas ja lähteä taas tänne, ja miksi näin niin paljon vaivaa sen eteen että saisin viettää elämää joka koostuu lähinnä tallista, syömisestä ja nukkumisesta. Mutta se tunne, mikä oli täältä lähtiessä on palannut taas. Kun aamulla auringon noustessa näät silmien kantamattomiin tyyytyväsiniä syövien hevosten silhuetteja, kun kyyneleiden ja taisteluiden jälkeen satulan alla onkin kimpale kultaa ja  kun auringon paisteessa avautuu pitkä suora jota ranskalainen ratsu menee isoa kovaa ja vieressä oppi-isä huutaa : hyvältä näyttää!, ne on niitä onnen hetkiä mitä ei muualta saa ja miksi jaksaa vaikeistakin hetkistä huolimatta jatkaa.

Huomenna kello soi taas kuudelta, raveja on huomenna kahdella raviradalla, eikä kukaan vielä teidä kuka lähtee minne ja kenen kanssa. Niin kuin perjantai aamuna koelähtöihin lähdettäessä aamulla kello kahdeksan : " Anna lähdetkö mukaan Grosboihin? Joo, ei? Joo, ei?", " Öö, joo kai, monelta lähdetään?" " Viisi minuuttia, ja mennään". Näillä ennakkotiedoilla edetään huomiseen.  Koitan ensi viikolla jakaa tämän viikon parhaat palat detljeineen vähemmän väsyneenä, A tout a l'heure!

Kotimatkalla Grosboisista kotitiellä

Niitä aamuja ja niitä toisia.

Vasemmalla Mr. Monster

Varmasti ei ole ketään joka ei kokisi vähintään epäsäännöllisesti sellaisia aamuja tai päiviä, jolloin rauhallisempikin ihmismieli sortuu jopa todella väkivaltaisiin ajatuksiin. Maanantaina olin vapaalla, viettämässä yhtä vuoden täydellisimmistä päivistäni Pariisissa, joten tiistaina odottava koston päivä olisi pitänyt olla ennalta arvattavissa.

Tiistai-aamuna siis 5.20 ovesta ulos ruokkimaan hevosia. Tahti oli enemmän kuin aikataulun mukaista kunnes 5.36 antiikkinen tarhapakumme sammui keskelle pimeää Grosboisia, ensimmäiseen risteykseen, eikä enää käynnisty. Kyydissä tietysti tallin paras hevonen. Soitin nolona pomon vaimolle, joka aikaisesta häiriköinnistä huolimatta lupasi tulla omalla autollaan apuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin tulee puhelu, ettei hän löydä auton avaimia. Varsinainen ykköspakumme, joka on normaalisti käytössämme, oli selvyyden vuoksi unohtunut palauttaa yöllä erään valmentajan toimesta, joka oli sitä raveihin lainannut. Puoli tuntia myöhemmin saimme lainattua Andersin tyttären auton, jotta pääsimme hakemaan vaniamme, tietysti täysin toiselta puolelta Grosboisia. Avainten saaminen ei ollut nukkuvilta sankareilta myöskään helppoa.

Saatuani pakumme haltuuni, 45 minuuttia aikataulusta myöhässä, lähdin pelastamaan keskellä Grosboisia vihreässä pahoilaisessa odottavaa tallin tähteä. Aloin vaihtaa hevosten tarhoja sarjatulella, mutta tuleen tuli pieniä katkoksia kun rakkaat punaiset tamma ystäväni päättivät lähteä tarhan portilta tällä kertaa erisuuntiin ja allekirjoittaneelle siitä muistoksi mojovat palovammat ja puoliksi irti päässyt hevonen. Sitten oli eräs kaksivuotias ori aloittanut edellispäivänä dopingvaroajan sisältävän lääkekuurin, eikä kukaan ollut hullun lailla juoksevaa ehtinyt asiasta informoida, ja eikun taas kapuloita rattaisiin ja vaihtamaan tarhoja.

Asia ei taaskaan näin jälkikäteen kuulosta niin kamalalta, mutta vetoaisin vielä aamun sääolosuhteteisiin, jotka olivat sateiset, tuuliset sekä nykyisten tottumusten mittapuissa ilma oli viileä. Epätoivoisen tunnelman ainekset olivat tämänkin faktan huomioon ottaen aika lailla kasassa. Ehdin aamun aikana kertoa hevosilleni kuinka paljon niitä vihaan, ja oikeastaan koko raviurheilua sekä jopa Ranskan valtiota, ihmisiä jotka eivät toimi suomalaisittain säntillisesti sekä Renault-merkkisten autojen valmistajaa. Päivä eteni kuitenkin aamuun nähden rauhallisesti ja passihevosiltakin oli pyydettävä anteeksi. Mitä nyt vielä aamupäivän kunniaksi liiskasin kenkiä vaihtaessa käteni vasaran ja kengän väliin, tuloksena epämääräisen näköisiä veren purkaumia ja paljon kipua. Ja ratsastaessaiski taas se helvetillinen polvikipu.

I <3 Paris. Châtelet- Les Halles

Mutta tästä tiistaista selvittyäni on taas ollut niin rattoisaa, että en edes halua ajatella koko kotiinlähtöä. Täällä ei ehkä aina tunnu siltä, että olisi elämää tallinporttien ulkopuolella, mutta en tiedä onko se Suomessa odottava suoritusarki sitten sen parempaa. Ilmeisesti olen huomaamattani jo siihen palaamassa, kun kalenteri on kaivettu esiin ja listoja tekemisistä alettu laatimaan. Tämä tilanne on jotenkin itselleni vaan niin outo, kun ei oikeasti tiedä missä sitä haluaisi jatkossa olla.

Tämän iltapäivän ohjelmaani kuului klinikkakäynti punaisen kolmivuotiaan komistukseni kanssa. Aamulla treenissä Anders ei ollut hevoseen täysin tyytyväinen. Taivutimme ja tutkimme hevosen ensin täällä kotona ja jotain pientä epämääräistä häikkää oli havaittavissa. Kuvittelin meneväni puolen tunnin visiitille lääkärin luo, mutta loppujen lopuksi aikaa vierähti melkein kolme tuntia. Taivutuskokeissa eläinlääkäri löysi vikaa etuvuohisesta sekä takapolvista ja lisäksi röntgenistä löytyi aika lailla epämääräisiä löydöksiä selkärangasta. Selän piikitys oli tällä kertaa itselleni uusi operaatio, jossa normaalipiikkien lisäksi laitettiin sellaisella monineulaisella koneella kipua lievittävää ainetta ihon alle selkärangan ympärille. Ja kaiken kaikkiaan eläinlääkärimme oli ihan mahtava ja käynti oli itsellekin hyvin opettavainen. Tässäkin on muuten yksi pieni esimerkki rajojeni jonkinlaisesta ylityksestä, kun pari vuotta sitten en meinannut Viikissä saada sanaa suustani brittieläinlääkärille ja nyt lääkärikäynnit hoidetaan mutkitta ranskaksi.

Viinitarha jonkun takapihalla. Sucy-en-Brie.

Se vihreä hirvitys pakettiautomme muuten sammui pelastusoperaation aikana tiistai- aamuna kolme kertaa neljän sadan metrin matkalla kotiin ja iltapäivällä yhtä monta kertaa tallin pihalle. Tänään monsteri oli saatu taas tikkiin ja päästiin sillä jopa klinikalle tänään, ettei tarvinnut ratsastaa niin kuin ennen vanhaan. En kyllä tosin edes tiedä miten historiassa meneteltiin, luultavasti lääkäri tuli potilaittensa luo, kuten ihmistenkin kohdalla. Mutta ainakaan kengityssepät eivät kuuleman mukaan olleet niin palvelualttiita, että olisivat tulleet asiakkaan luo niin kuin nykyään. Jaarittelut sikseen, nimittäin ykkösmersumme sen sijaan oli osoittanut tänään oireita hajoamisesta kotimatkalla Strasbourgista. Mikäli se poistuu hetkeksi keskuudestamme, odotan mielenkiinnolla tulevia ruokinta aamujamme.

Kuudestoista kerta toden sanoo sekä Au Revoir Joel Cortina!

Kuukausi on taas mennyt läpi sivujen ja koitan jotenkin kronologisoida päässäni kaikkia tapahtumia. Monena päivänä tämän kuluneen neljän viikon aikana olen työpäivän aikana inspiroitunut pääni sisällä ja luonnostellut tekstejä, mutta sitten iltaisin on ollut muuta tekemistä tai en ole jaksanut tai olen aloittanut ja turhautunut liiaksi tällä hetkellä vajaavaisesti toimivasta näppäimistöstäni. Ja lisäksi kamera on nyt rikki. Pahoitteluni vain niille, ranskalaisesta puutarhakulttuurista kiinnostuneille.

Rambo de Gerasino ohjastajineen.

Aloitetaan vaikka kutakuinkin keskeltä kulunutta aikajaksoa. Ihmehevoseni on nyt ravikilpailuoikeutettu. Tässä välissä on tainnut olla kahdet tai jopa kolmet koelähtöravit, joihin olemme kaikkiin osallistuneet. Kaikkina kertoina kollegani on yrittänyt läpäistä koelähtöä, mutta joko laukat tai liian hidas vauhti ovat olleet esteinä kilpauran alkamiselle. Viime perjantaina sitten vihdoin, kun kukaan ei edes enää uskonut. Katsoin koelähtöä itsekin miettien koko ajan, että " millonkohan se nyt laukkaa". Mutta voin kertoa, että taas koettiin niitä raviurheilun pieniäsuuria onnen hetkiä. Tämän viikon sunnuntaina pääsemme starttaamaan nurmiradalla Normandiassa. Villi huhu kertoo, että ohjaksille saatetaan laittaa Ranskan visiitillä oleva Jan-Olov Persson, " .. koska sillä on kuitenkin kokemusta paljon kylmäverisistä". Niinpä niin, loppusuoralla tarraa tiukkaa ohjista kiinni ja kilju niinkuin koulutyttö, vai miten se nyt meni.


Viime aikoina on ollut raveja käytäväksi ihan mukavasti. Pari kertaa olen ollut mukana avustamassa tai tuuraamassa kolleegaani hänen passinsa kanssa nurmiraveissa. Tunnelma niissä on aivan mahtava. Kuin Suomen kesäraveissa, mutta jotain vielä enemmän. Hevoset valjastetaan pellolla auton takana, lähdöt on yhtä sekasortoa, katsomossa juodaan olkihatuissa ja mekoissa rosé-viiniä ja pelataan totoa.Jotenkin näissä raveissa viihtyy jopa paremmin kun glamourin täytteisessä Vincenneissiä. Ja ps. näissä raveissa ajettuja montélähtöjä seuranneena voin taputtaa jopa itseäni olkapäälle ja sanoa, että hätä ei ole suuri jos joskus tässä maassa aikoo kilpaa ajaa. Mutta siltikään pitkäjalkaisia jockeytä ei nurmikoillakaan ole nähty.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä että miksi ranskalaiset ratsastavat niin hyvin ja tuntuu, että hyvin pienellä vaivannäöllä. Grosboisissakaan ei ainakaan näin kesällä nää paljon satulasta treenaavia. Paljon kilpaa ajavat pojat hiittaavat jonkin verran, mutta kukaa ei ratsasta hölkkälenkkejä, ainakaan lyhyillä jalustimilla. Olen kysellyt montéa ajavilta, että mitä he tekevät kuntonsa eteen sitten, mutta kaikki vastaukset ovat olleet kutakuinkin "en mitään", paitsi eräs ruotsalainen tyttö, joka minun tapaani koitti ratsastaa paljon ja käydä juoksemassa. Niin, tyttö.

Nivard. http://www.le-cheval-bleu.com/amerique2008.htm

Ranskassa montélähdöissä on aika lailla poikkeuksetta suurin osa, tai jopa kaikki ratsastajat miehiä.Ja asia taitaa vain olla niin, että miehet ovat fysiikaltaan vahvempia, vaikka olisivatkin 165 senttisiä ja alipainoisia. Otetaan esimerkkinä vaikka ranskalainen miespuolinen kollegani, joka lähti vuoden juoksutauon jälkeen kanssani lenkkipolulle viime viikolla. Päätettiin juosta lenkinkin päätteeksi vähän radalla kilpaa. Olin täysin varma voitostani, olinhan kuitenkin juoksuttanut kilpailusuoritusta ennen poikaa viisi kilometriä ympäri metsää. Viimeisellä sadalla minä säännöllisesti juokseva kuitenkin pysähdyin kuin suohon ja rapakuntoinen POIKA voitti suvereenisti.

Toinen asia minkä uskon vaikuttavan siihen, ettei tarvitse muka treenata on se, että Ranskassa kaikki montéa ajavat tekevät fyysisesti raskasta työtä ravitalleilla ja paljon. Kilpailulisenssiä ei heru, jos et ole valmentajan palkkalistoilla, paitsi amatööreille, mutta heille montélähtöjä ei ole tarjolla kuin muutama hassu vuodessa. Näin siis peruskunto ja lihaksisto pysyy kunnossa ja lisäksi jos ajatellaan että vaikka oppilasratsastaja ajaa pari kolme lähtöä viikossa ja siihen päälle hiittaa pari hevosta, niin ei siinä tekniikan hallitseva paljon muuta tarvitse. Puhumattakaan ammattilaisista, jotka saattavat parhaimmillaan vetää Vincennesissä kolme kertaa viikossa, kolme lähtöä, lähes kolmen tonnin matkalla, päivässä.

Alternativ träning.

Olen kesän aikana useasti miettinyt, että miksi täällä Grosboisissa näkee ammattilaisiakin ratsastavan vain pitkin jalustimin, kunnes pari viikkoa sitten aloin kärsiä ihan järjettömistä polvikivuista. Koitin jatkaa ratsastamista hammasta purren, kunnes mainitsin asiasta  eräälle entiselle montékonkarille. Sain kuulla saarnan kuinka tappaisin polveni ennen pitkään jos jatkaisin mummohölkän ratsastelua laukkajalustimille päivittäin. Täkäläiset säästävät kroppaansa itse kilpailutilanteisiin, jopa Frank Nivardikin näyttää täällä kotiradalla treenatessaan vähemmän edustavalta. Toki itse olen täällä määrällisen ajan ja ainakin yritän jotain oppia, mutta ah sitä tunneta kun laskin jalustimia ja kävin keventelemässä ympäri metsäpolkuja, ilman minkäänlaisia kipuja. Ja faktahan se on, että kun mennään isoa kova niin se on aina itsellekin helpompaa, ei kukaan oikea laukka- tai montéjockeykaan yritäkään hiljaa mentäessä istua naama hevosen harjassa, takapuoli senttimetrin satulasta.


Kun asettelee pöydälle näitä johtopäätöksiäni, näin suomalaisena tavallisena montéharrastajana ( tyttönä) tilanne on harmillinen täydellisen ranskalaisen tyylin hallinnan kannalta, koska ainakaan itse en oikeassa elämässäni Suomessa työskentele hevosten kanssa ja ratsastusmahollisuudet ja aikakin on rajallista.Uskon kaikesta huolimatta siihen, että meillä kotonakin säännöllinen liikunta, kutakuinkin säännöllinen ratsastaminen ja kilpaileminen sekä oikean tekniikan opettellu vievät asiaa eteenpäin. Ja vaikka ranskalaisten ja muiden maiden gurujen meno satulassa näyttää helpolta, niin tulisi aina kuitenkin olla oman tilanteensa suhteen realistinen, onko tärkeämpää näyttää hyvältä kahden sadan metrin matkalla pruuvissa vai jaksaa ratsastaa kilpaa, muukin kun omien jalkojen maitohappotaso  mielessä.

Alternativ träning. Vapaan hevosen back up.

Jollain tavalla kotiinpaluun päivämäärä on alkanut ahdistaa. Sähköposti on alkanut tulvia yliopiston sähköposteja, ja olen onnellisesti kesän aikana päässyt unohtamaan että Suomessa opinnot odottavat ja tällä hetkellä tuntuu, että joudun tekemään suuren ponnistuksen takaisin siihen ahkeran opiskelijan rooliin. Aika on kulunut liian nopeasti, mutta kun tarkastelen kesäkuukausiani taaksepäin, voin vain todeta kuinka paljon olen päässyt kokemaan. Tulin tänne valmistautuneena asenteella,  joka oli valmis omistamaan koko kesän ainoastaan hevosille ja ranskalaisen raviurheilun oppien omaksumiselle. Ja kuitenkin tämä on ollut vain pieni osa kaikkea. Olen päässyt reissaamaan Ranskaa Belgian rajalta etelään, Pariisista on tullut lähes toinen Helsinki, kykenen keskustelemaan ranskaksi niin, ette pariisilainen vaatemyyjä tarjoa enää englantia, olen tavannut mahtavia ihmisiä, ylittänyt valtavasti omia rajojani ja ehkä olen myös jotain viisauksia raviurheilun toisesta näkökulmasta on jäänyt käteen.

Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta koska otsikossa mainitaan uutisia toisesta silmäterästäni Joelista, niin mainittakoon että meidän yhteine taival taitaa päättyä ensin Joelin kuin omaan lähtööni. Vanha ori ei vain enää kykene kilparadoilla siihen mihin joskus aikanaan. Kaikki on kokeiltu, hoitaa mieltä, piikittää niveliä, selkää, tutkittu sydän ja hengitystiet, otettu verikokeita, annettu henkeä avaavia maskihoitoja, kääritty jalkoja, laitettu savia, syötetty omenoita, koitettu erilaisia starttiin valmisteluita, mutta ei. Sinsänsä myös omalta kannaltani ikävää, koska tässä oli taas hevonen jota oltaisiin seuraavaksi ilmoitettu montelähtöön minä selässään. Kaikeasta huolimatta, mahtava hevonen, upeita hetkiä ja toivon, että vanha herra saa ansaitsemansa eläkepäivät. Ja mitä oman haaveeni toteuttamiseen tulee, vielä aijon nähdä itseni ranskalaisella raviradalla, vaikka sitten normandialaisella kukkakedolla rosé-viinilasi yleisömeren edessä.

Nyt on ruisleipää ja minuuttipuuroa

Päiväkirjaa ei ole nyt päivitetty, koska olen sen verran pitkävihainen, että kun mun hartaasti raapustama teksti häviää bittiavaruuteen niin ei hetkeen huvittanut ryhtyä samaan urakkaan.

Me kuitenkin Santeriinan kanssa laukataan tyylillä

Tuli käytyä kotona lomalla. En ole yhtään isänmaallinen ja yleensä haluan kotoota vain pois, mutta tällä kertaa oi jotenkin tosi kaihoisa fiilis koko ajan. Saattoi ehkä johtua siitä että oli koko ajan lämmin ja kaikki on niin kauan hyvin kun on lämmin. Lomaviikkoon kuului myös kuninkuusravit, jotka nähtävästi ovat muodostuneet jo niin perinteeksi, että maailmalta asti on lähdettävä niitä paikan päälle todistamaan. Tällä kertaa pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan suomenhevosten SM-finaaliin. Vaikka itsesuoritus jätti hiukan katkerat muistot, niin kokemus oli kuitenkin hieno ja olen sitä mieltä että on kunnia kilpailla noin suuren yleisön edessä. Ja kaiken kaikkiaan oli hienoa tavata niin paljon ystäviä ja käydä hepan kanssa järvessä. Ihan oikeasti Pariisissa alkaa kaipaamaan luonnon vesiä, koska Seineä ei lasketa.

Villihevosia. Keulassa Anders Best.

Mitä tapahtui ennen Suomeen lähtöä. Hoidin siivellistä hevossairaala, painoin paljon töitä, kävin vähän Normandiassa, sisäänratsastin villihevosia ja löysin uudelleen oman juoksuintoni. Jokin viikko sitten oli jotenkin surkuhupaisaa, kun kuudesta passistani neljä piikitettiin ja yksi oli muuten vain flunssan kourissa ja yksi lähti paitsioon Belgiaan. Tilalle piti tulla mulle uusi montehevonen, joka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä. Ekalla kerralla ei uskallettu mennä edes raviradalle ja oli selässä vähän sellainen olo, että tämä tamma on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta todella virikerajoitetuissa olosuhteissa.

Normandiasta tarttui mukaan toinen kolmevuotias montekokelas, jonka piti olla tosi hyväkin siihen puuhaan, mutta ekoina päivinä ei saatu edes päävehkeitä tammalle päähän. Kun siinä vihdoin onnistuttiin  lähdettiin radalle kokeilemaan. Sain muutaman kerran kierroksen aikana turpiini ja pari kertaa mut vietiin radan keskelle. Kotimatka takasin mentiin kahdella jalalla. Kotiaresti karsinassa teki tehtävänsä ja ennen lähtöäni meillä oli tamman kanssa jo ihan mukavaa yhdessä. Kuulostaa ehkä karulta tuo sidontatouhu, mutta näyttää toimivan kurinpitomenetelmänä paljon paremmin kun se että oltaisiin lenkillä tai kotona alettu mäiskimään hevosta.

Maisema normandialaisesta lantalasta.

Tosiaan eräs vapaapäivä ennen lomaa pomoni kysyä että haluaisinko lähteä Normandia-kierrokselle. Mulla on niin suuri palo nähdä tätä maata kaikista kuvakulmista, että vaikka herätyskello oli laitettava soimaan ennen viittä olin heti reissussa mukana. Tarkoitus oli siis viedä 1,5-vuotias Anders Best laitumille kesälomalle ja samalla yksi toipilas ori Andersin tuttavaperheen maatilalle.

Maisemat oli perillä ihan mahdottoman ihanat! Kerroin tilan emännälle, että olisin valmis vaihtamaan osia hänen kanssaan, mutta kuulemma päivä vesurin kanssa monen kymmenen hehtaarin tontilla saattaa aika jyrkästi muuttaa mielen. Mutta silti. Kun hevoset olivat kotiutuneet laitumilleen, lastattiin kyytiin edellä mainittu normandian ihme ja jatkettiin matkaa. Anders Lindqvist Sightseeingin seuraava kohde oli Stefan Melanderin Ranskan tukikohta, josta otimme mukaan sillä hetkellä tiluksia yksin asuttavan ratamestarin ja siirryimme ruostalais-brittiläiselle tallille, jossa meidät otti vastaan iloinen Theres Fontaneus, joka muuten hänkin on niitä harvoja pohjoismaalaisia jotka ovat käyneet pitkän tien Ranskan kilparadoille.

Fontaneusin luota ajoimme Andersin brittiläisen ystävän rakenteilla olevaan valmennuskeskukseen. Tällä hetkellä monen hehtaarin pelto-metsä alue käsitti matkailuauton, puolikkaan kävelytyskoneen, kaksi laidunta ja hevosta sekä suunnitteilla olevan hiittisuoran. Ihailin brittimiehen sisua, koska projekti ei kuulemma yhden miehen voimin etene kovin nopeasti, mutta varmasti toivoa antaa oman valmennettavan viimeaikainen voittoputki. Ilmeisesti valmennusolosuhteet toimii jo nyt.

Duboisin mailla

Seuraavana etappina oli pikavisiitti minunkin tunteman ruotsalaisnaisen ja hänen siskonsa siittolaan, joka poikkesi jo hieman aikaisemmista idylleistä. Fabrice Souloyn tilukset olivat jo kuitenkin sitten omaa luokkaansa. En tajua miten sellaista paikkaa ja sellaiselle alueella levittyneitä hevosia voi edes mitenkään hallinnoida. Ja siellä oli ne kuuluisat kolme hiittisuoraa eri materiaaleilla ja hepoille oma uimahalli. Aika huikeeta! Tosin seuraavassa vierailukohteessa, Duboisien mailla oli pistetty paremmaksi ja laitettu jopa neljä suoraa riviin.

Nyt tuntuu taas, että on vähän koti-ikävä, vaikka alkuun ei ehkä niinkään. Täällä on mahdottoman hienoa ja Suomessa kaikki tuntuu vielä enemmän harrastelulta, mutta toisaalta ku ajattelee niin se on sympaattista. Vaikka täälläkin on amatöörivalmentajia, mutta ero on siinä että amatöörit ajaa sitten omissa lähdöissään ja ne on välillä sellaista katsottavaa kun kotoisat paikallisravilähdöt. Ehkä siinä lienee osa syy Ranskan raviurheilun korkeaan tasoon, mutta toisaalta meillä Suomessa kaikki saa mahdollisuuden vaikka et tekisikään täysipäiväisesti töitä hevosten parissa.

Vielä kerran Santtu :)

Välillä on tosi vahva tunne, että tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa ja kokeilla kuinka pitkälle siivet kantaa, mutta toisaalta se olisi ehkä liian suuri uhraus ottaen huomioon opinnot ja kaiken muun järkevän ja käytännöllisen. Ja se uhraus että jäisi tänne ja tekisin töitä yli vuoden ei välttämättä antaisi muuta kun muutaman hassun ravilähdön ja tie menestymiseen on täällä vieläkin kivisempi. Olisi helppoa jos olisi elämässä vain yksi suunta mihin tähtää, mutta kun haluaa kaiken ja joka paikkaan, on vähän väliä aika hukassa.

Se siitä pohdinnasta, mutta pointtina mahdollisille lukijoille, että vaikka ranskalaiset yrittävät tehdä ulkomaalaisille tulokkaille asiat vaikeiksi, niin mikään ei ole mahdotonta vaan jos oikeasti on valmis omistautumaan monté-lle ei tie lajin ammattilaiseksi ole mikään mahdottomuus. On meillä siitä täällä eläviä esimerkkejä, jopa kotimaastakin.