La panique, maa on valkoinen!

Liian aikaisin kävin huutelemaan keväisistä merkeistä täällä Ranskassa. Aamulla Philippe kävi käynnistämässä auton ja ilmoitti, että lunta on tullut ja kunnolla. Ajattelin ensin, että kyseessä on ranskalaisille (belgialaisille) tyypillinen tapa kuvata sitä että maassa on siellä täällä lunta muistuttavia raemuodostelmia. Mutta ei, kyseessä oli ihan suomalaisenkin poskiin pureva lumimyräkkä. Viiden minuutin matka tallille sujui aika jännittävissä tunnelmissa, volvossa  kesärenkaat alla ja tuulilasi lumen peitossa, koska Ranskassa ei juurikaan ilmeisesti lumiharjoihin investoida.Saatikka että niitä osattaisiin käyttää.

 
Aamu sujui kutakuinkin rivakasti tähdäten siihen, että kaikki ehtivät ajoissa raviradoilleen. Ajomatkalla tallille siis selvisi myös se, kuka oli menossa minnekkin ja omalle osallenni sattui tällä kertaa Vincennesin keikka Nordinin tallilla työskentelevän tytön kanssa. Tuntia ennen kuin Philippen ja kollegani Erican oli tarkoitus lähteä Mauquenchyhyn raveihin, tuli tieto että ravit on peruttu koska tiet ja rata olivat lumen takia niin huonossa kunnossa. Itse jatkoin kiirehtimistä omiin karkeloihini, ja jo hevosauton tankkausreissulla hirvitti, että kuinkahan kesärenkailla luistellaan Vincennesiin asti, kun alkumatkakin kulkee pieniä kyläteitä. Saimme juuri hevoset ja itsemme kuntoon ja pakattua autoon, kun Philippe juoksee auton perään ja ilmoittaa, että oli saanut tiedon, että suuremmatkin tiet ovat niin huonossa kunnossa, että emme lähde ottamaan riskejä. Tuntuu jotenkin hurjalta, että itsekin vaipui ranskalaiseen lumihysteriaan, vaikka -4 ja vähän lunta maassa olisi Suomessa talvisunnuntai parhaimmillaan. Mutta kun autoilta ja hevosilta puuttuu nastarenkaat alta, ei liikkuminen näillä kulkuvälineillä ole tällaisena päivänä ihan sitä kaikkein turvallisinta.

Joskus meillä saattaa olla myösvähän siistimpää

Niinpä siis tytöiltä ja hevosilta rusetit pois hiuksista ja takaisin talikon varteen. Aamun kuuma keskustelu siitä kuinka tästä lumesta selvitään jatkui läpi aamupäivän. Täällä olemme jo pitkin viikkoa joutuneet ryhtymään varatoimenpiteisiin esimerkiksi veden suhteen, joka joudutaan kantamaan naapuritallista meidän talliin koska kaikki putket on jäässä. Tallin käytävä oli satanut yön aikana täyteen lunta ja jäätyi päivän mittaan. Philippen mielestä oli viisasta ratkaista luistinrata ongelma  sillä että tallinkäytävä muuttui ikäänkuin lantalinjastoksi.Suomalaisilla eläinsuojelu- tai hygieniaviranomaisilla saattaisi olla sanansa sanottavana jos näkisivät ranskalaisen rennontyylisen tallinkäytävän, jossa tavaroita ja loimia roikkuu vähän siellä täällä ja tallinkäytävällä on kaksikymmentäsenttiä hevosenlantaa.

Pohdimme työkaverini Erican kanssa eilen, että täällä Ranskassa hevosten käsittely ja niiden kanssa toimiminen on jotenkin rennontyylisempää ja sen myötä ehkä hevosetkin on jotenkin paljon suomalaisia tai ruotsalaisia lajitovereitaan lauhkeampia. Esimerkiksi perjantaina meidän tallilta vietiin neljä hevosta Grosboihin Pariisin koelähtöön. Paikan päällä saimme kuitenkin vain kolme karsinaa, joten kaksi hevosta piti valjastaa samassa karsinassa. Siinä nämä kaverukset sitten seisoivat kiltisti, jopa se toinen jonka olin kiireessä unohtanut karsinan ovi auki, vain yhdellä narulla kiinni seisoi kiltisti vieläkin omalla paikallaan kun tulimme takaisin paikalle karsinatoverin koelähdön jälkeen. Viidenkään hevosen tarjaan taluttaminen ei ole yleensä ongelma, vaikka kyseessä on kuitenkin nuoria, pääasiassa kahdesta viiteen vuotiaita hevosia. En tiedä mistä tulee legenda, että ranskalaiset hevoset ovat jotenkin hulluja, koska ainakin tähän asti tuntemani tapaukset ovat pääasiassa luonteeltaan kuin lauma laupiaita samarialaisia.

Monsieur Masschaele auton siivous puuhissa

Hevosten kanssa toiminen on täällä todella ammattimaista ja hevoset valmennetaan ja hoidetaan hyvin, koska ravikilpailuissa on kyse kuitenkin suurista tuhansien tai kymmenien tuhansien ykköspalkinnoista. Hevosia ja valjaita ei kuitenkaan puunata aamusta iltaan, vaan ongelmat hoidetaan jos niitä on mutta muuten, ainakin maalla hevoset saavat viettää aika lailla " hevosen elämää". Raveihinkin lähdettäessä hoitajan meikkaustuokio saattaa kestää kauemmin kun hevosen puunaaminen.Vaikka itselleni ominaista on jopa neuroottinen suhtautuminen järjestykseen ja siisteyteen, on täkälainen toimintatapa jotenkin toisaalta rentouttavaa. Kaikki ei ole aina ihan siellä missä pitää, mutta löytyy lopulta kuitenkin. Yksikään päivä ei ole samanlainene, saatikka että se sisältäisi minkäänlaista suunnitelmaa tai työnjakoa hevosten valmennuksesta tai muista töistä, mutta kaikki asiat saadaan kuitenkin yleensä hoidettua ja jos ei, se voidaan tehdä myös huomenna. Päivät on pitkiä ja töitä on paljon, mutta siitä ei niinkään oteta stressiä, eikä kukaan joudu giljotiiniin jos hiittihevonen ei ole valjaissa kello 8.30, koska siinä vaiheessa ei vielä yleensä edes tiedetä mitä päivän aikana tapahtuu.

Sunnuntai-iltapäivä kuluu siis ravien sijasta erinäisiin lumesta selviytymisoperaatioihin tallilla. Huomenna, tai sitten kun ilmasto olosuhteet muuttuvat taas ranskalaisemmaksi, saamme kaikki kuluttaa taas urakalla satulaa ja kärrynpenkkiä. Tiistaina joitakin hevosia pitäisi juosta Belgiassa, mutta nähtäväksi jää salliiko sää meidän tällä kertaa lähteä reissuun.

C'est parti encore

Blogin alkuperäinen otsikko ei ehkä kuvaa tällä hetkellä enää aivan täysin blogikirjoitusten sisältöä, mutta ajatellaan vaikka kuvainnollisesti että Ranskassa on Suomeen nähden aina kesä. Tällä kertaa sijaintina on tosin  Ranskan Siperiaksikin kutsuttu Pohjois- Ranskassa sijaitseva Formerie. Kyseisessä kylässä ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien alueiden ilmasto on nimittäin jostain syystä jäänyt sellaiselle tasolle, että täällä on aina vähintään viisi astetta kylmempää kun esimerkiksi Pariisissa, joka sijaitsee vain vajaan parin tunnin ajomatkan päässä. Joka tapauksessa tänäänkin mittari oli päivällä jo positiivisella puolella ja Helsinki on tällä hetkellä kuulemma lumen takia kaaoksessa ja ravejakin on pakkasen takia jouduttu Suomessa perumaan, joten kesän puolellahan täällä pienistä aamupakkasista huolimatta ollaan.

Blogi syntyy yhteistyössä Mimin kanssa

Meidän farmi

Tällä kertaa ei sen enempää tarinaa, kun että perille päästiin Pololla kahden naisen ajovoimin viikko sitten yötä vasten neljän maan halki läpi Pariisin keskustan Googlemapsista tulostetuilla kartoilla. Viikonloppu meni Pariisissa lomaillen ja Prix d'Ameriquen päätteeksi auton keula kääntyi kohti Formerien kylää. Alku viikko meni hammasta purren, polvia laastaroiden ja iltaisin lihaksia turrutettiin mobiliaatilla ja punaviinillä. Nyt tuntuisi pahin olevan takana ja on aika alkaa nauttia. Olen miettinyt useampaan kertaan oliko tämä oikea päätös keskeyttää opiskelut taas ja lähteä taas tänne, ja miksi näin niin paljon vaivaa sen eteen että saisin viettää elämää joka koostuu lähinnä tallista, syömisestä ja nukkumisesta. Mutta se tunne, mikä oli täältä lähtiessä on palannut taas. Kun aamulla auringon noustessa näät silmien kantamattomiin tyyytyväsiniä syövien hevosten silhuetteja, kun kyyneleiden ja taisteluiden jälkeen satulan alla onkin kimpale kultaa ja  kun auringon paisteessa avautuu pitkä suora jota ranskalainen ratsu menee isoa kovaa ja vieressä oppi-isä huutaa : hyvältä näyttää!, ne on niitä onnen hetkiä mitä ei muualta saa ja miksi jaksaa vaikeistakin hetkistä huolimatta jatkaa.

Huomenna kello soi taas kuudelta, raveja on huomenna kahdella raviradalla, eikä kukaan vielä teidä kuka lähtee minne ja kenen kanssa. Niin kuin perjantai aamuna koelähtöihin lähdettäessä aamulla kello kahdeksan : " Anna lähdetkö mukaan Grosboihin? Joo, ei? Joo, ei?", " Öö, joo kai, monelta lähdetään?" " Viisi minuuttia, ja mennään". Näillä ennakkotiedoilla edetään huomiseen.  Koitan ensi viikolla jakaa tämän viikon parhaat palat detljeineen vähemmän väsyneenä, A tout a l'heure!

Kotimatkalla Grosboisista kotitiellä

Niitä aamuja ja niitä toisia.

Vasemmalla Mr. Monster

Varmasti ei ole ketään joka ei kokisi vähintään epäsäännöllisesti sellaisia aamuja tai päiviä, jolloin rauhallisempikin ihmismieli sortuu jopa todella väkivaltaisiin ajatuksiin. Maanantaina olin vapaalla, viettämässä yhtä vuoden täydellisimmistä päivistäni Pariisissa, joten tiistaina odottava koston päivä olisi pitänyt olla ennalta arvattavissa.

Tiistai-aamuna siis 5.20 ovesta ulos ruokkimaan hevosia. Tahti oli enemmän kuin aikataulun mukaista kunnes 5.36 antiikkinen tarhapakumme sammui keskelle pimeää Grosboisia, ensimmäiseen risteykseen, eikä enää käynnisty. Kyydissä tietysti tallin paras hevonen. Soitin nolona pomon vaimolle, joka aikaisesta häiriköinnistä huolimatta lupasi tulla omalla autollaan apuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin tulee puhelu, ettei hän löydä auton avaimia. Varsinainen ykköspakumme, joka on normaalisti käytössämme, oli selvyyden vuoksi unohtunut palauttaa yöllä erään valmentajan toimesta, joka oli sitä raveihin lainannut. Puoli tuntia myöhemmin saimme lainattua Andersin tyttären auton, jotta pääsimme hakemaan vaniamme, tietysti täysin toiselta puolelta Grosboisia. Avainten saaminen ei ollut nukkuvilta sankareilta myöskään helppoa.

Saatuani pakumme haltuuni, 45 minuuttia aikataulusta myöhässä, lähdin pelastamaan keskellä Grosboisia vihreässä pahoilaisessa odottavaa tallin tähteä. Aloin vaihtaa hevosten tarhoja sarjatulella, mutta tuleen tuli pieniä katkoksia kun rakkaat punaiset tamma ystäväni päättivät lähteä tarhan portilta tällä kertaa erisuuntiin ja allekirjoittaneelle siitä muistoksi mojovat palovammat ja puoliksi irti päässyt hevonen. Sitten oli eräs kaksivuotias ori aloittanut edellispäivänä dopingvaroajan sisältävän lääkekuurin, eikä kukaan ollut hullun lailla juoksevaa ehtinyt asiasta informoida, ja eikun taas kapuloita rattaisiin ja vaihtamaan tarhoja.

Asia ei taaskaan näin jälkikäteen kuulosta niin kamalalta, mutta vetoaisin vielä aamun sääolosuhteteisiin, jotka olivat sateiset, tuuliset sekä nykyisten tottumusten mittapuissa ilma oli viileä. Epätoivoisen tunnelman ainekset olivat tämänkin faktan huomioon ottaen aika lailla kasassa. Ehdin aamun aikana kertoa hevosilleni kuinka paljon niitä vihaan, ja oikeastaan koko raviurheilua sekä jopa Ranskan valtiota, ihmisiä jotka eivät toimi suomalaisittain säntillisesti sekä Renault-merkkisten autojen valmistajaa. Päivä eteni kuitenkin aamuun nähden rauhallisesti ja passihevosiltakin oli pyydettävä anteeksi. Mitä nyt vielä aamupäivän kunniaksi liiskasin kenkiä vaihtaessa käteni vasaran ja kengän väliin, tuloksena epämääräisen näköisiä veren purkaumia ja paljon kipua. Ja ratsastaessaiski taas se helvetillinen polvikipu.

I <3 Paris. Châtelet- Les Halles

Mutta tästä tiistaista selvittyäni on taas ollut niin rattoisaa, että en edes halua ajatella koko kotiinlähtöä. Täällä ei ehkä aina tunnu siltä, että olisi elämää tallinporttien ulkopuolella, mutta en tiedä onko se Suomessa odottava suoritusarki sitten sen parempaa. Ilmeisesti olen huomaamattani jo siihen palaamassa, kun kalenteri on kaivettu esiin ja listoja tekemisistä alettu laatimaan. Tämä tilanne on jotenkin itselleni vaan niin outo, kun ei oikeasti tiedä missä sitä haluaisi jatkossa olla.

Tämän iltapäivän ohjelmaani kuului klinikkakäynti punaisen kolmivuotiaan komistukseni kanssa. Aamulla treenissä Anders ei ollut hevoseen täysin tyytyväinen. Taivutimme ja tutkimme hevosen ensin täällä kotona ja jotain pientä epämääräistä häikkää oli havaittavissa. Kuvittelin meneväni puolen tunnin visiitille lääkärin luo, mutta loppujen lopuksi aikaa vierähti melkein kolme tuntia. Taivutuskokeissa eläinlääkäri löysi vikaa etuvuohisesta sekä takapolvista ja lisäksi röntgenistä löytyi aika lailla epämääräisiä löydöksiä selkärangasta. Selän piikitys oli tällä kertaa itselleni uusi operaatio, jossa normaalipiikkien lisäksi laitettiin sellaisella monineulaisella koneella kipua lievittävää ainetta ihon alle selkärangan ympärille. Ja kaiken kaikkiaan eläinlääkärimme oli ihan mahtava ja käynti oli itsellekin hyvin opettavainen. Tässäkin on muuten yksi pieni esimerkki rajojeni jonkinlaisesta ylityksestä, kun pari vuotta sitten en meinannut Viikissä saada sanaa suustani brittieläinlääkärille ja nyt lääkärikäynnit hoidetaan mutkitta ranskaksi.

Viinitarha jonkun takapihalla. Sucy-en-Brie.

Se vihreä hirvitys pakettiautomme muuten sammui pelastusoperaation aikana tiistai- aamuna kolme kertaa neljän sadan metrin matkalla kotiin ja iltapäivällä yhtä monta kertaa tallin pihalle. Tänään monsteri oli saatu taas tikkiin ja päästiin sillä jopa klinikalle tänään, ettei tarvinnut ratsastaa niin kuin ennen vanhaan. En kyllä tosin edes tiedä miten historiassa meneteltiin, luultavasti lääkäri tuli potilaittensa luo, kuten ihmistenkin kohdalla. Mutta ainakaan kengityssepät eivät kuuleman mukaan olleet niin palvelualttiita, että olisivat tulleet asiakkaan luo niin kuin nykyään. Jaarittelut sikseen, nimittäin ykkösmersumme sen sijaan oli osoittanut tänään oireita hajoamisesta kotimatkalla Strasbourgista. Mikäli se poistuu hetkeksi keskuudestamme, odotan mielenkiinnolla tulevia ruokinta aamujamme.

Kuudestoista kerta toden sanoo sekä Au Revoir Joel Cortina!

Kuukausi on taas mennyt läpi sivujen ja koitan jotenkin kronologisoida päässäni kaikkia tapahtumia. Monena päivänä tämän kuluneen neljän viikon aikana olen työpäivän aikana inspiroitunut pääni sisällä ja luonnostellut tekstejä, mutta sitten iltaisin on ollut muuta tekemistä tai en ole jaksanut tai olen aloittanut ja turhautunut liiaksi tällä hetkellä vajaavaisesti toimivasta näppäimistöstäni. Ja lisäksi kamera on nyt rikki. Pahoitteluni vain niille, ranskalaisesta puutarhakulttuurista kiinnostuneille.

Rambo de Gerasino ohjastajineen.

Aloitetaan vaikka kutakuinkin keskeltä kulunutta aikajaksoa. Ihmehevoseni on nyt ravikilpailuoikeutettu. Tässä välissä on tainnut olla kahdet tai jopa kolmet koelähtöravit, joihin olemme kaikkiin osallistuneet. Kaikkina kertoina kollegani on yrittänyt läpäistä koelähtöä, mutta joko laukat tai liian hidas vauhti ovat olleet esteinä kilpauran alkamiselle. Viime perjantaina sitten vihdoin, kun kukaan ei edes enää uskonut. Katsoin koelähtöä itsekin miettien koko ajan, että " millonkohan se nyt laukkaa". Mutta voin kertoa, että taas koettiin niitä raviurheilun pieniäsuuria onnen hetkiä. Tämän viikon sunnuntaina pääsemme starttaamaan nurmiradalla Normandiassa. Villi huhu kertoo, että ohjaksille saatetaan laittaa Ranskan visiitillä oleva Jan-Olov Persson, " .. koska sillä on kuitenkin kokemusta paljon kylmäverisistä". Niinpä niin, loppusuoralla tarraa tiukkaa ohjista kiinni ja kilju niinkuin koulutyttö, vai miten se nyt meni.


Viime aikoina on ollut raveja käytäväksi ihan mukavasti. Pari kertaa olen ollut mukana avustamassa tai tuuraamassa kolleegaani hänen passinsa kanssa nurmiraveissa. Tunnelma niissä on aivan mahtava. Kuin Suomen kesäraveissa, mutta jotain vielä enemmän. Hevoset valjastetaan pellolla auton takana, lähdöt on yhtä sekasortoa, katsomossa juodaan olkihatuissa ja mekoissa rosé-viiniä ja pelataan totoa.Jotenkin näissä raveissa viihtyy jopa paremmin kun glamourin täytteisessä Vincenneissiä. Ja ps. näissä raveissa ajettuja montélähtöjä seuranneena voin taputtaa jopa itseäni olkapäälle ja sanoa, että hätä ei ole suuri jos joskus tässä maassa aikoo kilpaa ajaa. Mutta siltikään pitkäjalkaisia jockeytä ei nurmikoillakaan ole nähty.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä että miksi ranskalaiset ratsastavat niin hyvin ja tuntuu, että hyvin pienellä vaivannäöllä. Grosboisissakaan ei ainakaan näin kesällä nää paljon satulasta treenaavia. Paljon kilpaa ajavat pojat hiittaavat jonkin verran, mutta kukaa ei ratsasta hölkkälenkkejä, ainakaan lyhyillä jalustimilla. Olen kysellyt montéa ajavilta, että mitä he tekevät kuntonsa eteen sitten, mutta kaikki vastaukset ovat olleet kutakuinkin "en mitään", paitsi eräs ruotsalainen tyttö, joka minun tapaani koitti ratsastaa paljon ja käydä juoksemassa. Niin, tyttö.

Nivard. http://www.le-cheval-bleu.com/amerique2008.htm

Ranskassa montélähdöissä on aika lailla poikkeuksetta suurin osa, tai jopa kaikki ratsastajat miehiä.Ja asia taitaa vain olla niin, että miehet ovat fysiikaltaan vahvempia, vaikka olisivatkin 165 senttisiä ja alipainoisia. Otetaan esimerkkinä vaikka ranskalainen miespuolinen kollegani, joka lähti vuoden juoksutauon jälkeen kanssani lenkkipolulle viime viikolla. Päätettiin juosta lenkinkin päätteeksi vähän radalla kilpaa. Olin täysin varma voitostani, olinhan kuitenkin juoksuttanut kilpailusuoritusta ennen poikaa viisi kilometriä ympäri metsää. Viimeisellä sadalla minä säännöllisesti juokseva kuitenkin pysähdyin kuin suohon ja rapakuntoinen POIKA voitti suvereenisti.

Toinen asia minkä uskon vaikuttavan siihen, ettei tarvitse muka treenata on se, että Ranskassa kaikki montéa ajavat tekevät fyysisesti raskasta työtä ravitalleilla ja paljon. Kilpailulisenssiä ei heru, jos et ole valmentajan palkkalistoilla, paitsi amatööreille, mutta heille montélähtöjä ei ole tarjolla kuin muutama hassu vuodessa. Näin siis peruskunto ja lihaksisto pysyy kunnossa ja lisäksi jos ajatellaan että vaikka oppilasratsastaja ajaa pari kolme lähtöä viikossa ja siihen päälle hiittaa pari hevosta, niin ei siinä tekniikan hallitseva paljon muuta tarvitse. Puhumattakaan ammattilaisista, jotka saattavat parhaimmillaan vetää Vincennesissä kolme kertaa viikossa, kolme lähtöä, lähes kolmen tonnin matkalla, päivässä.

Alternativ träning.

Olen kesän aikana useasti miettinyt, että miksi täällä Grosboisissa näkee ammattilaisiakin ratsastavan vain pitkin jalustimin, kunnes pari viikkoa sitten aloin kärsiä ihan järjettömistä polvikivuista. Koitin jatkaa ratsastamista hammasta purren, kunnes mainitsin asiasta  eräälle entiselle montékonkarille. Sain kuulla saarnan kuinka tappaisin polveni ennen pitkään jos jatkaisin mummohölkän ratsastelua laukkajalustimille päivittäin. Täkäläiset säästävät kroppaansa itse kilpailutilanteisiin, jopa Frank Nivardikin näyttää täällä kotiradalla treenatessaan vähemmän edustavalta. Toki itse olen täällä määrällisen ajan ja ainakin yritän jotain oppia, mutta ah sitä tunneta kun laskin jalustimia ja kävin keventelemässä ympäri metsäpolkuja, ilman minkäänlaisia kipuja. Ja faktahan se on, että kun mennään isoa kova niin se on aina itsellekin helpompaa, ei kukaan oikea laukka- tai montéjockeykaan yritäkään hiljaa mentäessä istua naama hevosen harjassa, takapuoli senttimetrin satulasta.


Kun asettelee pöydälle näitä johtopäätöksiäni, näin suomalaisena tavallisena montéharrastajana ( tyttönä) tilanne on harmillinen täydellisen ranskalaisen tyylin hallinnan kannalta, koska ainakaan itse en oikeassa elämässäni Suomessa työskentele hevosten kanssa ja ratsastusmahollisuudet ja aikakin on rajallista.Uskon kaikesta huolimatta siihen, että meillä kotonakin säännöllinen liikunta, kutakuinkin säännöllinen ratsastaminen ja kilpaileminen sekä oikean tekniikan opettellu vievät asiaa eteenpäin. Ja vaikka ranskalaisten ja muiden maiden gurujen meno satulassa näyttää helpolta, niin tulisi aina kuitenkin olla oman tilanteensa suhteen realistinen, onko tärkeämpää näyttää hyvältä kahden sadan metrin matkalla pruuvissa vai jaksaa ratsastaa kilpaa, muukin kun omien jalkojen maitohappotaso  mielessä.

Alternativ träning. Vapaan hevosen back up.

Jollain tavalla kotiinpaluun päivämäärä on alkanut ahdistaa. Sähköposti on alkanut tulvia yliopiston sähköposteja, ja olen onnellisesti kesän aikana päässyt unohtamaan että Suomessa opinnot odottavat ja tällä hetkellä tuntuu, että joudun tekemään suuren ponnistuksen takaisin siihen ahkeran opiskelijan rooliin. Aika on kulunut liian nopeasti, mutta kun tarkastelen kesäkuukausiani taaksepäin, voin vain todeta kuinka paljon olen päässyt kokemaan. Tulin tänne valmistautuneena asenteella,  joka oli valmis omistamaan koko kesän ainoastaan hevosille ja ranskalaisen raviurheilun oppien omaksumiselle. Ja kuitenkin tämä on ollut vain pieni osa kaikkea. Olen päässyt reissaamaan Ranskaa Belgian rajalta etelään, Pariisista on tullut lähes toinen Helsinki, kykenen keskustelemaan ranskaksi niin, ette pariisilainen vaatemyyjä tarjoa enää englantia, olen tavannut mahtavia ihmisiä, ylittänyt valtavasti omia rajojani ja ehkä olen myös jotain viisauksia raviurheilun toisesta näkökulmasta on jäänyt käteen.

Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta koska otsikossa mainitaan uutisia toisesta silmäterästäni Joelista, niin mainittakoon että meidän yhteine taival taitaa päättyä ensin Joelin kuin omaan lähtööni. Vanha ori ei vain enää kykene kilparadoilla siihen mihin joskus aikanaan. Kaikki on kokeiltu, hoitaa mieltä, piikittää niveliä, selkää, tutkittu sydän ja hengitystiet, otettu verikokeita, annettu henkeä avaavia maskihoitoja, kääritty jalkoja, laitettu savia, syötetty omenoita, koitettu erilaisia starttiin valmisteluita, mutta ei. Sinsänsä myös omalta kannaltani ikävää, koska tässä oli taas hevonen jota oltaisiin seuraavaksi ilmoitettu montelähtöön minä selässään. Kaikeasta huolimatta, mahtava hevonen, upeita hetkiä ja toivon, että vanha herra saa ansaitsemansa eläkepäivät. Ja mitä oman haaveeni toteuttamiseen tulee, vielä aijon nähdä itseni ranskalaisella raviradalla, vaikka sitten normandialaisella kukkakedolla rosé-viinilasi yleisömeren edessä.

Nyt on ruisleipää ja minuuttipuuroa

Päiväkirjaa ei ole nyt päivitetty, koska olen sen verran pitkävihainen, että kun mun hartaasti raapustama teksti häviää bittiavaruuteen niin ei hetkeen huvittanut ryhtyä samaan urakkaan.

Me kuitenkin Santeriinan kanssa laukataan tyylillä

Tuli käytyä kotona lomalla. En ole yhtään isänmaallinen ja yleensä haluan kotoota vain pois, mutta tällä kertaa oi jotenkin tosi kaihoisa fiilis koko ajan. Saattoi ehkä johtua siitä että oli koko ajan lämmin ja kaikki on niin kauan hyvin kun on lämmin. Lomaviikkoon kuului myös kuninkuusravit, jotka nähtävästi ovat muodostuneet jo niin perinteeksi, että maailmalta asti on lähdettävä niitä paikan päälle todistamaan. Tällä kertaa pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan suomenhevosten SM-finaaliin. Vaikka itsesuoritus jätti hiukan katkerat muistot, niin kokemus oli kuitenkin hieno ja olen sitä mieltä että on kunnia kilpailla noin suuren yleisön edessä. Ja kaiken kaikkiaan oli hienoa tavata niin paljon ystäviä ja käydä hepan kanssa järvessä. Ihan oikeasti Pariisissa alkaa kaipaamaan luonnon vesiä, koska Seineä ei lasketa.

Villihevosia. Keulassa Anders Best.

Mitä tapahtui ennen Suomeen lähtöä. Hoidin siivellistä hevossairaala, painoin paljon töitä, kävin vähän Normandiassa, sisäänratsastin villihevosia ja löysin uudelleen oman juoksuintoni. Jokin viikko sitten oli jotenkin surkuhupaisaa, kun kuudesta passistani neljä piikitettiin ja yksi oli muuten vain flunssan kourissa ja yksi lähti paitsioon Belgiaan. Tilalle piti tulla mulle uusi montehevonen, joka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä. Ekalla kerralla ei uskallettu mennä edes raviradalle ja oli selässä vähän sellainen olo, että tämä tamma on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta todella virikerajoitetuissa olosuhteissa.

Normandiasta tarttui mukaan toinen kolmevuotias montekokelas, jonka piti olla tosi hyväkin siihen puuhaan, mutta ekoina päivinä ei saatu edes päävehkeitä tammalle päähän. Kun siinä vihdoin onnistuttiin  lähdettiin radalle kokeilemaan. Sain muutaman kerran kierroksen aikana turpiini ja pari kertaa mut vietiin radan keskelle. Kotimatka takasin mentiin kahdella jalalla. Kotiaresti karsinassa teki tehtävänsä ja ennen lähtöäni meillä oli tamman kanssa jo ihan mukavaa yhdessä. Kuulostaa ehkä karulta tuo sidontatouhu, mutta näyttää toimivan kurinpitomenetelmänä paljon paremmin kun se että oltaisiin lenkillä tai kotona alettu mäiskimään hevosta.

Maisema normandialaisesta lantalasta.

Tosiaan eräs vapaapäivä ennen lomaa pomoni kysyä että haluaisinko lähteä Normandia-kierrokselle. Mulla on niin suuri palo nähdä tätä maata kaikista kuvakulmista, että vaikka herätyskello oli laitettava soimaan ennen viittä olin heti reissussa mukana. Tarkoitus oli siis viedä 1,5-vuotias Anders Best laitumille kesälomalle ja samalla yksi toipilas ori Andersin tuttavaperheen maatilalle.

Maisemat oli perillä ihan mahdottoman ihanat! Kerroin tilan emännälle, että olisin valmis vaihtamaan osia hänen kanssaan, mutta kuulemma päivä vesurin kanssa monen kymmenen hehtaarin tontilla saattaa aika jyrkästi muuttaa mielen. Mutta silti. Kun hevoset olivat kotiutuneet laitumilleen, lastattiin kyytiin edellä mainittu normandian ihme ja jatkettiin matkaa. Anders Lindqvist Sightseeingin seuraava kohde oli Stefan Melanderin Ranskan tukikohta, josta otimme mukaan sillä hetkellä tiluksia yksin asuttavan ratamestarin ja siirryimme ruostalais-brittiläiselle tallille, jossa meidät otti vastaan iloinen Theres Fontaneus, joka muuten hänkin on niitä harvoja pohjoismaalaisia jotka ovat käyneet pitkän tien Ranskan kilparadoille.

Fontaneusin luota ajoimme Andersin brittiläisen ystävän rakenteilla olevaan valmennuskeskukseen. Tällä hetkellä monen hehtaarin pelto-metsä alue käsitti matkailuauton, puolikkaan kävelytyskoneen, kaksi laidunta ja hevosta sekä suunnitteilla olevan hiittisuoran. Ihailin brittimiehen sisua, koska projekti ei kuulemma yhden miehen voimin etene kovin nopeasti, mutta varmasti toivoa antaa oman valmennettavan viimeaikainen voittoputki. Ilmeisesti valmennusolosuhteet toimii jo nyt.

Duboisin mailla

Seuraavana etappina oli pikavisiitti minunkin tunteman ruotsalaisnaisen ja hänen siskonsa siittolaan, joka poikkesi jo hieman aikaisemmista idylleistä. Fabrice Souloyn tilukset olivat jo kuitenkin sitten omaa luokkaansa. En tajua miten sellaista paikkaa ja sellaiselle alueella levittyneitä hevosia voi edes mitenkään hallinnoida. Ja siellä oli ne kuuluisat kolme hiittisuoraa eri materiaaleilla ja hepoille oma uimahalli. Aika huikeeta! Tosin seuraavassa vierailukohteessa, Duboisien mailla oli pistetty paremmaksi ja laitettu jopa neljä suoraa riviin.

Nyt tuntuu taas, että on vähän koti-ikävä, vaikka alkuun ei ehkä niinkään. Täällä on mahdottoman hienoa ja Suomessa kaikki tuntuu vielä enemmän harrastelulta, mutta toisaalta ku ajattelee niin se on sympaattista. Vaikka täälläkin on amatöörivalmentajia, mutta ero on siinä että amatöörit ajaa sitten omissa lähdöissään ja ne on välillä sellaista katsottavaa kun kotoisat paikallisravilähdöt. Ehkä siinä lienee osa syy Ranskan raviurheilun korkeaan tasoon, mutta toisaalta meillä Suomessa kaikki saa mahdollisuuden vaikka et tekisikään täysipäiväisesti töitä hevosten parissa.

Vielä kerran Santtu :)

Välillä on tosi vahva tunne, että tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa ja kokeilla kuinka pitkälle siivet kantaa, mutta toisaalta se olisi ehkä liian suuri uhraus ottaen huomioon opinnot ja kaiken muun järkevän ja käytännöllisen. Ja se uhraus että jäisi tänne ja tekisin töitä yli vuoden ei välttämättä antaisi muuta kun muutaman hassun ravilähdön ja tie menestymiseen on täällä vieläkin kivisempi. Olisi helppoa jos olisi elämässä vain yksi suunta mihin tähtää, mutta kun haluaa kaiken ja joka paikkaan, on vähän väliä aika hukassa.

Se siitä pohdinnasta, mutta pointtina mahdollisille lukijoille, että vaikka ranskalaiset yrittävät tehdä ulkomaalaisille tulokkaille asiat vaikeiksi, niin mikään ei ole mahdotonta vaan jos oikeasti on valmis omistautumaan monté-lle ei tie lajin ammattilaiseksi ole mikään mahdottomuus. On meillä siitä täällä eläviä esimerkkejä, jopa kotimaastakin.

Bad Day, Fri Day

PÄÄSYYLLINEN

Kun odotat jotain kun kuuta nousevaa ja sitten tiput sieltä ylös nousseesta kuusta, on tunnelmat vähän rikkinäiset. Kyllä, meillä oli taas koelähtö perjantai!

Alkuperäinen suunnitelma oli, että kokeilen jälleen saman passini kanssa montékoetta ja samoin uuden punaisen tamman kanssa. Aamulla päätettiinkin että kokeilen toisella ensin selästä ja toisella mennään kärryistä ja kokeilen toisen selästä jos ei mene läpi. Loppujen lopuksi kukaan ei mennyt läpi ja mikään ei mennyt niinkuin piti. Päätettiin Andersin kanssa, että koelähtöraketti Titus lämmitetään nyt kunnolla ettei energiaa ole liiaksi itse tosi toimissa. Seitsemän jälkeen oli hevonen valjaissa ja kävin lämmittämässä ensimmäisen kerran. Toisen kerran otettiin suoralla seitsemän 1000m vetoa ja sitten tallille odottelemaan. Startista lähdettiin tietysti ilmaloikalla laukkaa ja koitettiin hajottaa sekkiä, mutta onneksi tällä kertaa ei kovin pitkään ja selvittiin maaliin asti ravilla, tosin ei hyväksyttyinä. Takaisin tallilla päätettiin yrittää toinenkin kerta selästä ja tammalla puolestaan molemmat kärryistä.

Ennen toista esitystä päätettiin tehdä vähän varustemuutoksia. Koska joulukuusella oli päällään vain etusäärisuojat, takasäärisuojat, polvisuojat, putsit, huput, joku ranskalainen kurittajasekki ja tuunattu cresendo, päätettiin lisätä vielä laput, alamartingaali ja häntärauta.Sotaratsu ei näistä turvatoimista huolimatta pysynyt ravilla, sain tuntea nahoissani piiskalla muistutuksen lähdön jälkeen, kun taas mentin vähän laukkaa ja sitten ravia ja sitten kiitolaukkaa ja pysähdyttiin talliporttiin. En tiedä onko musta tullut täällä vain niin huono, vai onko mua aikaisemmin vain siunattu niin kilteillä hevosilla, mutta tänään tuntui taas että kohta mä tipun ja kovaa ja sitten ehkä itken.

Tallille palasin taas tippalinssissä ja olin vihaineinen itselleni ja hevoselle. En tajua mistä ratsuni repi vielä kaiken energian yrittää loikkia joka suuntaan kotimatkalla. Andersilta sain palautetta vain siitä, että olisin joutanut pruuvaamaan useamman kerran kun jouduttiin odottamaan traktoreiden poistumista. Täytyy myöntää, että vaikka osittain ajattelin säästää hevosta, mutta myös omia voimiani jos joutuisin taas yrittää taistelemaan laukkaa alas. Seuraava ohje oli iskeä kärryt perään ja mennä sisäradalle tekemään niin monta testilähtöä kun koelähtöjä oli jäljellä. Ja kappas, tällä kertaa lähdettiin ravia jokainen 10 kertaa ja viimeisellä kerralla annoin mennä 2000m ja siltikin olin lähinnä matkustajan roolissa. Ja kaiken tämän jälkeen hevosen syke on 85!

Jotenkin on ollut tänään matalapainen tunnelma. Vaikka kukaan ei ole sanonut mitään pahaa ja Andersin pinna on pitkä, mutta musta itsestäni tuntuu jotenkin niin surkealta ja epäoonistuneelta. Ja se että kun annetaan mahdollisuus ja sitten et kerta toisensakaan jälkeen onnistu. Hevonen ei ehkä ole se kaikista helpoin, mutta silti on jotenkin tosi ankeaa kerrasta toiseen olla nolaamassa itseänsä yleisön edessä. Ja kun on tullut tänne oppimaan tullakseen paremmaksi ja silti tuntuu että pyörä pyörii paikallaan vaikka kuinka yrittää parhaansa. Ratsastamisen lisäksi olen alkanut muutaman kerran viikossa juoksemaan tunnin lenkkejä, mutta silti tuntuu ettei ole tarpeeksi hyvä kaikkeen työmäärään verrattuna ja mitä pitäisi olla. Ja sitten joku ranskalainen kittaa roseeta aamuneljään ja menee seuraavana päivänä starttiin ja ratsastaa täydellisesti!

Tällä hetkellä tuntuu taas, että tekis mieli luovuttaa, mutta vaikka olisinkin tosi toivoton tapaus niin ehkä mä vielä jatkan yrittämistä kun on tänne asti tultu. Mun pitäisi ehkä olla vain tyytväinen, että mut on päästetty täällä edes melkein kilpailemaan, mutta ihminen tulee unelmilleen niin ahneeksi. Mutta vielä sekin kun on niin lähellä ja kaikki menee koko ajan pieleen. Belgian valoittaja hajotti jänteensä päivää ennen ilmoittamista ja tämä josta piti tulla mun uusi monteraketti ei olekaan se joka tädin luottoratsu.

Muuten Pariisin itärintamalla on rauhallista. Kesiviikkona oli Ranskan itsenäisyyspäivä ja lähdettiin meidän kylän paloasemalle hulppeisiin bileisiin, jossa tarjoilijoina oli ihana palomiehet! Aamulla pöydältä löytyi viini- ja viskipulloja ja muisteltiin että oltiin ostettu ainakin kaksi shamppanjapulloa paloasemalla.Kukaan ei ollut torstaina oikein pirteimmillään, mutta yksi meistä lähti sentään raveihin ajamaan kilpaa ja itse ratsastin päivän päätteeksi vielä yhden juuri oriutensa ymmärtäneen kolmivuotiaan. Eli aika hyvin edellisillan juhlahumuun nähden!

Joudun ehkä hetken vielä rypemään itsesäälissä ja kuulemaan vittuilua kuinka anna osaa ratsastaa vaan laukkaa epämääräisissä asennoissa, mutta on täällä selvitty pahemmastakin. Taas on aika kulunut liian nopeasti. En ymmärrä millainen masokisti voin olla, kun silti tuntuu että elän yhtä elämäni parhaista kesistä.

I don't wanna go, I don't wanna stay

Pitkä aika on kulunut siitä kun olen viimeksi vaivautunut kirjoittamaan, vaikka alkuun olikin niin hyvä draivi päällä. Mutta päätin kun aloitin blogin kirjoittamisen, että mennään täysin fiiliksen mukaan. Tästä ei tule mitään koulutehtävää mikä on pakko aina kirjoittaa deadline aamua edeltävänä yönä. Huono vertauskuva tosin omalla kohdallani, koska yleensä olen niin paniikissa myöhästymisestä että kirjoitan tehtävät viikkoa ennen palautuspäivää.

Paljon on tapahtunut tänän pitkänä kirjoittamattomana aikana. Siitä mihin viimeksi jäätiin, on painettu töitä, juhlittu, käyty raveissa, kärsitty helteestä ja kaikkea siltä väliltä.Ja se helle oikeasti on tuntunut siltä, niinkuin Suomen pakkasissa, ettei pysty edes liikkumaan. Kun mittarissa on + 39c ei voi tehdä muuta kun yrittää hikoilla pitkää siestää lakana alla tai vaihtoehtoisesti juosta ympäri tallin pihaa vesiämpärihippaa kollegoiden kanssa. Mutta jos palaan taas siihen helmikuiseen hoasin kämppään jota yritin epätoivoisesti lisälämmittää auton sisätilapuhaltimella, niin en valita.

Pahimpina hellepäivinä meillä aloitettiin työpäivä kello neljältä aamulla. Herätyksen ei olleet herkkua, mutta oli aivan uskomaton tunne ajaa hevosta puoliksi pimeällä raviradalla ja katsoa kun toisella puolella taivasta aurinko nousee ja toisella puolella pimeässä välkkyy salamat ja ukkostaa. Niinä aamuina kun herättiin postinkantajien  herätyskellon mukaan, päivä oli paketissa kymmenen aikoihin aamulla. Ennen iltatallia pidettiin pitkä siesta, koska jopa kuudelta illalla oli välillä liian kuuma laittaa hevosia yöksi ulos.

Viime viikolla sain passi kokoelmaani uuden lempiväriseni eli punaisen hepan. Normandiassa oli pari viikkoa sitten huutokauppa, josta Anders toi mukanaan ketunvärisen Tessan. Testattiin tamman montékyvyt toissapäivänä ja vihreältä valolta näytti. Myös pomo oli tyytyväinen montehiittiin ja ensi perjantaina saan hikoilla koelähtöraveissa ainakin kaksi montékoelähtöä.Toivottavasti tällä kertaa viimekertaista paremmalla menestyksellä.
Tiistaina puolestaan käytiin hakemassa noin tunnin ajomatkan päästä uusi Offshoredreamilainen kaksivuotias vahvistus talliin.Harhailtiin hieman pitkin ranskalaisia kyliä ennenkuin löydettiin oikeaan siittolaan, mutta oikeastaan vain omaksi eduksemme, oli upeaa nähdä vähän lisää ranskalaista maaseutua.Testiajojen jälkeen valmentaja on ollut tyytyväinen uuteen oriin ( jonka nimi on muuten Monkeyface Bird :) ja kyseessä on kuulemma tulevaisuuden Prix d'Ameriquen osaanottaja. Vähän niinkuin Anders Best.

En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta alkaa tuntua enemmän ja enemmän siltä että täällä voisi viihtyä pidemmänkin ajanjakson. Lähtöpäivää on jo siirretty kuukaudella, koulunpenkille on pakko palata mutta niin on kyllä Ranskaankin. Yhtenä päivänä olin jotenkin tosi epäonninen, kun hevosen jalkoja pliistratessani passini potkaisua kiitollisesti päähän ja hetkeä myöhemmin yritin komentaa junttiruunaa ja löin itseän i riimunarulla naamaan täydellä latauksella ja sitten ihan perussettiä, kottikärryjen kaaumista keskelle pihaa ja sen sellaista. Ja näiden onnettumuuksien jälkeen mietin silti että tekisi kyllä mieli jäädä.

Tällä hetkellä viihdyn Andersin tiimissä enemmän kuin hyvin, mutta ehkä jossain vaiheessa saattaisi tämä hevosparatiisi käydä ahdistamaan. Grosbois on kuin pieni pohjoissuomalainen kylä jossa kaikki tietää elämästäsi kaiken ja vielä lisäksi sellaisiakin asioita joita et itsekään tiennyt. Toisaalta täällä elämänmeno on sosiaalisempaa ja ihmisiin tutustuu helmpommin, kun muurien sisään on ahtautunut satoja samanhenkisiä ihmisiä. Ennen Ranskaan lähtöä mietin, että olisin paljon mielummin halunnut jonnekin maalaistallille töihin, mutta tällä hetkellä en kadu hetkeäkään että tulin juuri Grosboisiin. Tämä on sellainen paikka jonka jokaisen hevosihmisen on elämänsä aikana nähtävä.

Huomenna taas uuteen normipäivään, joka ei koskaan ole samanlainen. Ehkä viikonloppuna taas Pariisiin. Eikö olekin ihan oiketettua shoppailla Champs Elyseeltä uudet talliadidakset, kun kyseessä on kuitenkin alennusmyynni ja lenkkareissakin on pinkkiä.