Niitä aamuja ja niitä toisia.

Vasemmalla Mr. Monster

Varmasti ei ole ketään joka ei kokisi vähintään epäsäännöllisesti sellaisia aamuja tai päiviä, jolloin rauhallisempikin ihmismieli sortuu jopa todella väkivaltaisiin ajatuksiin. Maanantaina olin vapaalla, viettämässä yhtä vuoden täydellisimmistä päivistäni Pariisissa, joten tiistaina odottava koston päivä olisi pitänyt olla ennalta arvattavissa.

Tiistai-aamuna siis 5.20 ovesta ulos ruokkimaan hevosia. Tahti oli enemmän kuin aikataulun mukaista kunnes 5.36 antiikkinen tarhapakumme sammui keskelle pimeää Grosboisia, ensimmäiseen risteykseen, eikä enää käynnisty. Kyydissä tietysti tallin paras hevonen. Soitin nolona pomon vaimolle, joka aikaisesta häiriköinnistä huolimatta lupasi tulla omalla autollaan apuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin tulee puhelu, ettei hän löydä auton avaimia. Varsinainen ykköspakumme, joka on normaalisti käytössämme, oli selvyyden vuoksi unohtunut palauttaa yöllä erään valmentajan toimesta, joka oli sitä raveihin lainannut. Puoli tuntia myöhemmin saimme lainattua Andersin tyttären auton, jotta pääsimme hakemaan vaniamme, tietysti täysin toiselta puolelta Grosboisia. Avainten saaminen ei ollut nukkuvilta sankareilta myöskään helppoa.

Saatuani pakumme haltuuni, 45 minuuttia aikataulusta myöhässä, lähdin pelastamaan keskellä Grosboisia vihreässä pahoilaisessa odottavaa tallin tähteä. Aloin vaihtaa hevosten tarhoja sarjatulella, mutta tuleen tuli pieniä katkoksia kun rakkaat punaiset tamma ystäväni päättivät lähteä tarhan portilta tällä kertaa erisuuntiin ja allekirjoittaneelle siitä muistoksi mojovat palovammat ja puoliksi irti päässyt hevonen. Sitten oli eräs kaksivuotias ori aloittanut edellispäivänä dopingvaroajan sisältävän lääkekuurin, eikä kukaan ollut hullun lailla juoksevaa ehtinyt asiasta informoida, ja eikun taas kapuloita rattaisiin ja vaihtamaan tarhoja.

Asia ei taaskaan näin jälkikäteen kuulosta niin kamalalta, mutta vetoaisin vielä aamun sääolosuhteteisiin, jotka olivat sateiset, tuuliset sekä nykyisten tottumusten mittapuissa ilma oli viileä. Epätoivoisen tunnelman ainekset olivat tämänkin faktan huomioon ottaen aika lailla kasassa. Ehdin aamun aikana kertoa hevosilleni kuinka paljon niitä vihaan, ja oikeastaan koko raviurheilua sekä jopa Ranskan valtiota, ihmisiä jotka eivät toimi suomalaisittain säntillisesti sekä Renault-merkkisten autojen valmistajaa. Päivä eteni kuitenkin aamuun nähden rauhallisesti ja passihevosiltakin oli pyydettävä anteeksi. Mitä nyt vielä aamupäivän kunniaksi liiskasin kenkiä vaihtaessa käteni vasaran ja kengän väliin, tuloksena epämääräisen näköisiä veren purkaumia ja paljon kipua. Ja ratsastaessaiski taas se helvetillinen polvikipu.

I <3 Paris. Châtelet- Les Halles

Mutta tästä tiistaista selvittyäni on taas ollut niin rattoisaa, että en edes halua ajatella koko kotiinlähtöä. Täällä ei ehkä aina tunnu siltä, että olisi elämää tallinporttien ulkopuolella, mutta en tiedä onko se Suomessa odottava suoritusarki sitten sen parempaa. Ilmeisesti olen huomaamattani jo siihen palaamassa, kun kalenteri on kaivettu esiin ja listoja tekemisistä alettu laatimaan. Tämä tilanne on jotenkin itselleni vaan niin outo, kun ei oikeasti tiedä missä sitä haluaisi jatkossa olla.

Tämän iltapäivän ohjelmaani kuului klinikkakäynti punaisen kolmivuotiaan komistukseni kanssa. Aamulla treenissä Anders ei ollut hevoseen täysin tyytyväinen. Taivutimme ja tutkimme hevosen ensin täällä kotona ja jotain pientä epämääräistä häikkää oli havaittavissa. Kuvittelin meneväni puolen tunnin visiitille lääkärin luo, mutta loppujen lopuksi aikaa vierähti melkein kolme tuntia. Taivutuskokeissa eläinlääkäri löysi vikaa etuvuohisesta sekä takapolvista ja lisäksi röntgenistä löytyi aika lailla epämääräisiä löydöksiä selkärangasta. Selän piikitys oli tällä kertaa itselleni uusi operaatio, jossa normaalipiikkien lisäksi laitettiin sellaisella monineulaisella koneella kipua lievittävää ainetta ihon alle selkärangan ympärille. Ja kaiken kaikkiaan eläinlääkärimme oli ihan mahtava ja käynti oli itsellekin hyvin opettavainen. Tässäkin on muuten yksi pieni esimerkki rajojeni jonkinlaisesta ylityksestä, kun pari vuotta sitten en meinannut Viikissä saada sanaa suustani brittieläinlääkärille ja nyt lääkärikäynnit hoidetaan mutkitta ranskaksi.

Viinitarha jonkun takapihalla. Sucy-en-Brie.

Se vihreä hirvitys pakettiautomme muuten sammui pelastusoperaation aikana tiistai- aamuna kolme kertaa neljän sadan metrin matkalla kotiin ja iltapäivällä yhtä monta kertaa tallin pihalle. Tänään monsteri oli saatu taas tikkiin ja päästiin sillä jopa klinikalle tänään, ettei tarvinnut ratsastaa niin kuin ennen vanhaan. En kyllä tosin edes tiedä miten historiassa meneteltiin, luultavasti lääkäri tuli potilaittensa luo, kuten ihmistenkin kohdalla. Mutta ainakaan kengityssepät eivät kuuleman mukaan olleet niin palvelualttiita, että olisivat tulleet asiakkaan luo niin kuin nykyään. Jaarittelut sikseen, nimittäin ykkösmersumme sen sijaan oli osoittanut tänään oireita hajoamisesta kotimatkalla Strasbourgista. Mikäli se poistuu hetkeksi keskuudestamme, odotan mielenkiinnolla tulevia ruokinta aamujamme.

Kuudestoista kerta toden sanoo sekä Au Revoir Joel Cortina!

Kuukausi on taas mennyt läpi sivujen ja koitan jotenkin kronologisoida päässäni kaikkia tapahtumia. Monena päivänä tämän kuluneen neljän viikon aikana olen työpäivän aikana inspiroitunut pääni sisällä ja luonnostellut tekstejä, mutta sitten iltaisin on ollut muuta tekemistä tai en ole jaksanut tai olen aloittanut ja turhautunut liiaksi tällä hetkellä vajaavaisesti toimivasta näppäimistöstäni. Ja lisäksi kamera on nyt rikki. Pahoitteluni vain niille, ranskalaisesta puutarhakulttuurista kiinnostuneille.

Rambo de Gerasino ohjastajineen.

Aloitetaan vaikka kutakuinkin keskeltä kulunutta aikajaksoa. Ihmehevoseni on nyt ravikilpailuoikeutettu. Tässä välissä on tainnut olla kahdet tai jopa kolmet koelähtöravit, joihin olemme kaikkiin osallistuneet. Kaikkina kertoina kollegani on yrittänyt läpäistä koelähtöä, mutta joko laukat tai liian hidas vauhti ovat olleet esteinä kilpauran alkamiselle. Viime perjantaina sitten vihdoin, kun kukaan ei edes enää uskonut. Katsoin koelähtöä itsekin miettien koko ajan, että " millonkohan se nyt laukkaa". Mutta voin kertoa, että taas koettiin niitä raviurheilun pieniäsuuria onnen hetkiä. Tämän viikon sunnuntaina pääsemme starttaamaan nurmiradalla Normandiassa. Villi huhu kertoo, että ohjaksille saatetaan laittaa Ranskan visiitillä oleva Jan-Olov Persson, " .. koska sillä on kuitenkin kokemusta paljon kylmäverisistä". Niinpä niin, loppusuoralla tarraa tiukkaa ohjista kiinni ja kilju niinkuin koulutyttö, vai miten se nyt meni.


Viime aikoina on ollut raveja käytäväksi ihan mukavasti. Pari kertaa olen ollut mukana avustamassa tai tuuraamassa kolleegaani hänen passinsa kanssa nurmiraveissa. Tunnelma niissä on aivan mahtava. Kuin Suomen kesäraveissa, mutta jotain vielä enemmän. Hevoset valjastetaan pellolla auton takana, lähdöt on yhtä sekasortoa, katsomossa juodaan olkihatuissa ja mekoissa rosé-viiniä ja pelataan totoa.Jotenkin näissä raveissa viihtyy jopa paremmin kun glamourin täytteisessä Vincenneissiä. Ja ps. näissä raveissa ajettuja montélähtöjä seuranneena voin taputtaa jopa itseäni olkapäälle ja sanoa, että hätä ei ole suuri jos joskus tässä maassa aikoo kilpaa ajaa. Mutta siltikään pitkäjalkaisia jockeytä ei nurmikoillakaan ole nähty.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä että miksi ranskalaiset ratsastavat niin hyvin ja tuntuu, että hyvin pienellä vaivannäöllä. Grosboisissakaan ei ainakaan näin kesällä nää paljon satulasta treenaavia. Paljon kilpaa ajavat pojat hiittaavat jonkin verran, mutta kukaa ei ratsasta hölkkälenkkejä, ainakaan lyhyillä jalustimilla. Olen kysellyt montéa ajavilta, että mitä he tekevät kuntonsa eteen sitten, mutta kaikki vastaukset ovat olleet kutakuinkin "en mitään", paitsi eräs ruotsalainen tyttö, joka minun tapaani koitti ratsastaa paljon ja käydä juoksemassa. Niin, tyttö.

Nivard. http://www.le-cheval-bleu.com/amerique2008.htm

Ranskassa montélähdöissä on aika lailla poikkeuksetta suurin osa, tai jopa kaikki ratsastajat miehiä.Ja asia taitaa vain olla niin, että miehet ovat fysiikaltaan vahvempia, vaikka olisivatkin 165 senttisiä ja alipainoisia. Otetaan esimerkkinä vaikka ranskalainen miespuolinen kollegani, joka lähti vuoden juoksutauon jälkeen kanssani lenkkipolulle viime viikolla. Päätettiin juosta lenkinkin päätteeksi vähän radalla kilpaa. Olin täysin varma voitostani, olinhan kuitenkin juoksuttanut kilpailusuoritusta ennen poikaa viisi kilometriä ympäri metsää. Viimeisellä sadalla minä säännöllisesti juokseva kuitenkin pysähdyin kuin suohon ja rapakuntoinen POIKA voitti suvereenisti.

Toinen asia minkä uskon vaikuttavan siihen, ettei tarvitse muka treenata on se, että Ranskassa kaikki montéa ajavat tekevät fyysisesti raskasta työtä ravitalleilla ja paljon. Kilpailulisenssiä ei heru, jos et ole valmentajan palkkalistoilla, paitsi amatööreille, mutta heille montélähtöjä ei ole tarjolla kuin muutama hassu vuodessa. Näin siis peruskunto ja lihaksisto pysyy kunnossa ja lisäksi jos ajatellaan että vaikka oppilasratsastaja ajaa pari kolme lähtöä viikossa ja siihen päälle hiittaa pari hevosta, niin ei siinä tekniikan hallitseva paljon muuta tarvitse. Puhumattakaan ammattilaisista, jotka saattavat parhaimmillaan vetää Vincennesissä kolme kertaa viikossa, kolme lähtöä, lähes kolmen tonnin matkalla, päivässä.

Alternativ träning.

Olen kesän aikana useasti miettinyt, että miksi täällä Grosboisissa näkee ammattilaisiakin ratsastavan vain pitkin jalustimin, kunnes pari viikkoa sitten aloin kärsiä ihan järjettömistä polvikivuista. Koitin jatkaa ratsastamista hammasta purren, kunnes mainitsin asiasta  eräälle entiselle montékonkarille. Sain kuulla saarnan kuinka tappaisin polveni ennen pitkään jos jatkaisin mummohölkän ratsastelua laukkajalustimille päivittäin. Täkäläiset säästävät kroppaansa itse kilpailutilanteisiin, jopa Frank Nivardikin näyttää täällä kotiradalla treenatessaan vähemmän edustavalta. Toki itse olen täällä määrällisen ajan ja ainakin yritän jotain oppia, mutta ah sitä tunneta kun laskin jalustimia ja kävin keventelemässä ympäri metsäpolkuja, ilman minkäänlaisia kipuja. Ja faktahan se on, että kun mennään isoa kova niin se on aina itsellekin helpompaa, ei kukaan oikea laukka- tai montéjockeykaan yritäkään hiljaa mentäessä istua naama hevosen harjassa, takapuoli senttimetrin satulasta.


Kun asettelee pöydälle näitä johtopäätöksiäni, näin suomalaisena tavallisena montéharrastajana ( tyttönä) tilanne on harmillinen täydellisen ranskalaisen tyylin hallinnan kannalta, koska ainakaan itse en oikeassa elämässäni Suomessa työskentele hevosten kanssa ja ratsastusmahollisuudet ja aikakin on rajallista.Uskon kaikesta huolimatta siihen, että meillä kotonakin säännöllinen liikunta, kutakuinkin säännöllinen ratsastaminen ja kilpaileminen sekä oikean tekniikan opettellu vievät asiaa eteenpäin. Ja vaikka ranskalaisten ja muiden maiden gurujen meno satulassa näyttää helpolta, niin tulisi aina kuitenkin olla oman tilanteensa suhteen realistinen, onko tärkeämpää näyttää hyvältä kahden sadan metrin matkalla pruuvissa vai jaksaa ratsastaa kilpaa, muukin kun omien jalkojen maitohappotaso  mielessä.

Alternativ träning. Vapaan hevosen back up.

Jollain tavalla kotiinpaluun päivämäärä on alkanut ahdistaa. Sähköposti on alkanut tulvia yliopiston sähköposteja, ja olen onnellisesti kesän aikana päässyt unohtamaan että Suomessa opinnot odottavat ja tällä hetkellä tuntuu, että joudun tekemään suuren ponnistuksen takaisin siihen ahkeran opiskelijan rooliin. Aika on kulunut liian nopeasti, mutta kun tarkastelen kesäkuukausiani taaksepäin, voin vain todeta kuinka paljon olen päässyt kokemaan. Tulin tänne valmistautuneena asenteella,  joka oli valmis omistamaan koko kesän ainoastaan hevosille ja ranskalaisen raviurheilun oppien omaksumiselle. Ja kuitenkin tämä on ollut vain pieni osa kaikkea. Olen päässyt reissaamaan Ranskaa Belgian rajalta etelään, Pariisista on tullut lähes toinen Helsinki, kykenen keskustelemaan ranskaksi niin, ette pariisilainen vaatemyyjä tarjoa enää englantia, olen tavannut mahtavia ihmisiä, ylittänyt valtavasti omia rajojani ja ehkä olen myös jotain viisauksia raviurheilun toisesta näkökulmasta on jäänyt käteen.

Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta koska otsikossa mainitaan uutisia toisesta silmäterästäni Joelista, niin mainittakoon että meidän yhteine taival taitaa päättyä ensin Joelin kuin omaan lähtööni. Vanha ori ei vain enää kykene kilparadoilla siihen mihin joskus aikanaan. Kaikki on kokeiltu, hoitaa mieltä, piikittää niveliä, selkää, tutkittu sydän ja hengitystiet, otettu verikokeita, annettu henkeä avaavia maskihoitoja, kääritty jalkoja, laitettu savia, syötetty omenoita, koitettu erilaisia starttiin valmisteluita, mutta ei. Sinsänsä myös omalta kannaltani ikävää, koska tässä oli taas hevonen jota oltaisiin seuraavaksi ilmoitettu montelähtöön minä selässään. Kaikeasta huolimatta, mahtava hevonen, upeita hetkiä ja toivon, että vanha herra saa ansaitsemansa eläkepäivät. Ja mitä oman haaveeni toteuttamiseen tulee, vielä aijon nähdä itseni ranskalaisella raviradalla, vaikka sitten normandialaisella kukkakedolla rosé-viinilasi yleisömeren edessä.

Nyt on ruisleipää ja minuuttipuuroa

Päiväkirjaa ei ole nyt päivitetty, koska olen sen verran pitkävihainen, että kun mun hartaasti raapustama teksti häviää bittiavaruuteen niin ei hetkeen huvittanut ryhtyä samaan urakkaan.

Me kuitenkin Santeriinan kanssa laukataan tyylillä

Tuli käytyä kotona lomalla. En ole yhtään isänmaallinen ja yleensä haluan kotoota vain pois, mutta tällä kertaa oi jotenkin tosi kaihoisa fiilis koko ajan. Saattoi ehkä johtua siitä että oli koko ajan lämmin ja kaikki on niin kauan hyvin kun on lämmin. Lomaviikkoon kuului myös kuninkuusravit, jotka nähtävästi ovat muodostuneet jo niin perinteeksi, että maailmalta asti on lähdettävä niitä paikan päälle todistamaan. Tällä kertaa pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan suomenhevosten SM-finaaliin. Vaikka itsesuoritus jätti hiukan katkerat muistot, niin kokemus oli kuitenkin hieno ja olen sitä mieltä että on kunnia kilpailla noin suuren yleisön edessä. Ja kaiken kaikkiaan oli hienoa tavata niin paljon ystäviä ja käydä hepan kanssa järvessä. Ihan oikeasti Pariisissa alkaa kaipaamaan luonnon vesiä, koska Seineä ei lasketa.

Villihevosia. Keulassa Anders Best.

Mitä tapahtui ennen Suomeen lähtöä. Hoidin siivellistä hevossairaala, painoin paljon töitä, kävin vähän Normandiassa, sisäänratsastin villihevosia ja löysin uudelleen oman juoksuintoni. Jokin viikko sitten oli jotenkin surkuhupaisaa, kun kuudesta passistani neljä piikitettiin ja yksi oli muuten vain flunssan kourissa ja yksi lähti paitsioon Belgiaan. Tilalle piti tulla mulle uusi montehevonen, joka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä. Ekalla kerralla ei uskallettu mennä edes raviradalle ja oli selässä vähän sellainen olo, että tämä tamma on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta todella virikerajoitetuissa olosuhteissa.

Normandiasta tarttui mukaan toinen kolmevuotias montekokelas, jonka piti olla tosi hyväkin siihen puuhaan, mutta ekoina päivinä ei saatu edes päävehkeitä tammalle päähän. Kun siinä vihdoin onnistuttiin  lähdettiin radalle kokeilemaan. Sain muutaman kerran kierroksen aikana turpiini ja pari kertaa mut vietiin radan keskelle. Kotimatka takasin mentiin kahdella jalalla. Kotiaresti karsinassa teki tehtävänsä ja ennen lähtöäni meillä oli tamman kanssa jo ihan mukavaa yhdessä. Kuulostaa ehkä karulta tuo sidontatouhu, mutta näyttää toimivan kurinpitomenetelmänä paljon paremmin kun se että oltaisiin lenkillä tai kotona alettu mäiskimään hevosta.

Maisema normandialaisesta lantalasta.

Tosiaan eräs vapaapäivä ennen lomaa pomoni kysyä että haluaisinko lähteä Normandia-kierrokselle. Mulla on niin suuri palo nähdä tätä maata kaikista kuvakulmista, että vaikka herätyskello oli laitettava soimaan ennen viittä olin heti reissussa mukana. Tarkoitus oli siis viedä 1,5-vuotias Anders Best laitumille kesälomalle ja samalla yksi toipilas ori Andersin tuttavaperheen maatilalle.

Maisemat oli perillä ihan mahdottoman ihanat! Kerroin tilan emännälle, että olisin valmis vaihtamaan osia hänen kanssaan, mutta kuulemma päivä vesurin kanssa monen kymmenen hehtaarin tontilla saattaa aika jyrkästi muuttaa mielen. Mutta silti. Kun hevoset olivat kotiutuneet laitumilleen, lastattiin kyytiin edellä mainittu normandian ihme ja jatkettiin matkaa. Anders Lindqvist Sightseeingin seuraava kohde oli Stefan Melanderin Ranskan tukikohta, josta otimme mukaan sillä hetkellä tiluksia yksin asuttavan ratamestarin ja siirryimme ruostalais-brittiläiselle tallille, jossa meidät otti vastaan iloinen Theres Fontaneus, joka muuten hänkin on niitä harvoja pohjoismaalaisia jotka ovat käyneet pitkän tien Ranskan kilparadoille.

Fontaneusin luota ajoimme Andersin brittiläisen ystävän rakenteilla olevaan valmennuskeskukseen. Tällä hetkellä monen hehtaarin pelto-metsä alue käsitti matkailuauton, puolikkaan kävelytyskoneen, kaksi laidunta ja hevosta sekä suunnitteilla olevan hiittisuoran. Ihailin brittimiehen sisua, koska projekti ei kuulemma yhden miehen voimin etene kovin nopeasti, mutta varmasti toivoa antaa oman valmennettavan viimeaikainen voittoputki. Ilmeisesti valmennusolosuhteet toimii jo nyt.

Duboisin mailla

Seuraavana etappina oli pikavisiitti minunkin tunteman ruotsalaisnaisen ja hänen siskonsa siittolaan, joka poikkesi jo hieman aikaisemmista idylleistä. Fabrice Souloyn tilukset olivat jo kuitenkin sitten omaa luokkaansa. En tajua miten sellaista paikkaa ja sellaiselle alueella levittyneitä hevosia voi edes mitenkään hallinnoida. Ja siellä oli ne kuuluisat kolme hiittisuoraa eri materiaaleilla ja hepoille oma uimahalli. Aika huikeeta! Tosin seuraavassa vierailukohteessa, Duboisien mailla oli pistetty paremmaksi ja laitettu jopa neljä suoraa riviin.

Nyt tuntuu taas, että on vähän koti-ikävä, vaikka alkuun ei ehkä niinkään. Täällä on mahdottoman hienoa ja Suomessa kaikki tuntuu vielä enemmän harrastelulta, mutta toisaalta ku ajattelee niin se on sympaattista. Vaikka täälläkin on amatöörivalmentajia, mutta ero on siinä että amatöörit ajaa sitten omissa lähdöissään ja ne on välillä sellaista katsottavaa kun kotoisat paikallisravilähdöt. Ehkä siinä lienee osa syy Ranskan raviurheilun korkeaan tasoon, mutta toisaalta meillä Suomessa kaikki saa mahdollisuuden vaikka et tekisikään täysipäiväisesti töitä hevosten parissa.

Vielä kerran Santtu :)

Välillä on tosi vahva tunne, että tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa ja kokeilla kuinka pitkälle siivet kantaa, mutta toisaalta se olisi ehkä liian suuri uhraus ottaen huomioon opinnot ja kaiken muun järkevän ja käytännöllisen. Ja se uhraus että jäisi tänne ja tekisin töitä yli vuoden ei välttämättä antaisi muuta kun muutaman hassun ravilähdön ja tie menestymiseen on täällä vieläkin kivisempi. Olisi helppoa jos olisi elämässä vain yksi suunta mihin tähtää, mutta kun haluaa kaiken ja joka paikkaan, on vähän väliä aika hukassa.

Se siitä pohdinnasta, mutta pointtina mahdollisille lukijoille, että vaikka ranskalaiset yrittävät tehdä ulkomaalaisille tulokkaille asiat vaikeiksi, niin mikään ei ole mahdotonta vaan jos oikeasti on valmis omistautumaan monté-lle ei tie lajin ammattilaiseksi ole mikään mahdottomuus. On meillä siitä täällä eläviä esimerkkejä, jopa kotimaastakin.

Bad Day, Fri Day

PÄÄSYYLLINEN

Kun odotat jotain kun kuuta nousevaa ja sitten tiput sieltä ylös nousseesta kuusta, on tunnelmat vähän rikkinäiset. Kyllä, meillä oli taas koelähtö perjantai!

Alkuperäinen suunnitelma oli, että kokeilen jälleen saman passini kanssa montékoetta ja samoin uuden punaisen tamman kanssa. Aamulla päätettiinkin että kokeilen toisella ensin selästä ja toisella mennään kärryistä ja kokeilen toisen selästä jos ei mene läpi. Loppujen lopuksi kukaan ei mennyt läpi ja mikään ei mennyt niinkuin piti. Päätettiin Andersin kanssa, että koelähtöraketti Titus lämmitetään nyt kunnolla ettei energiaa ole liiaksi itse tosi toimissa. Seitsemän jälkeen oli hevonen valjaissa ja kävin lämmittämässä ensimmäisen kerran. Toisen kerran otettiin suoralla seitsemän 1000m vetoa ja sitten tallille odottelemaan. Startista lähdettiin tietysti ilmaloikalla laukkaa ja koitettiin hajottaa sekkiä, mutta onneksi tällä kertaa ei kovin pitkään ja selvittiin maaliin asti ravilla, tosin ei hyväksyttyinä. Takaisin tallilla päätettiin yrittää toinenkin kerta selästä ja tammalla puolestaan molemmat kärryistä.

Ennen toista esitystä päätettiin tehdä vähän varustemuutoksia. Koska joulukuusella oli päällään vain etusäärisuojat, takasäärisuojat, polvisuojat, putsit, huput, joku ranskalainen kurittajasekki ja tuunattu cresendo, päätettiin lisätä vielä laput, alamartingaali ja häntärauta.Sotaratsu ei näistä turvatoimista huolimatta pysynyt ravilla, sain tuntea nahoissani piiskalla muistutuksen lähdön jälkeen, kun taas mentin vähän laukkaa ja sitten ravia ja sitten kiitolaukkaa ja pysähdyttiin talliporttiin. En tiedä onko musta tullut täällä vain niin huono, vai onko mua aikaisemmin vain siunattu niin kilteillä hevosilla, mutta tänään tuntui taas että kohta mä tipun ja kovaa ja sitten ehkä itken.

Tallille palasin taas tippalinssissä ja olin vihaineinen itselleni ja hevoselle. En tajua mistä ratsuni repi vielä kaiken energian yrittää loikkia joka suuntaan kotimatkalla. Andersilta sain palautetta vain siitä, että olisin joutanut pruuvaamaan useamman kerran kun jouduttiin odottamaan traktoreiden poistumista. Täytyy myöntää, että vaikka osittain ajattelin säästää hevosta, mutta myös omia voimiani jos joutuisin taas yrittää taistelemaan laukkaa alas. Seuraava ohje oli iskeä kärryt perään ja mennä sisäradalle tekemään niin monta testilähtöä kun koelähtöjä oli jäljellä. Ja kappas, tällä kertaa lähdettiin ravia jokainen 10 kertaa ja viimeisellä kerralla annoin mennä 2000m ja siltikin olin lähinnä matkustajan roolissa. Ja kaiken tämän jälkeen hevosen syke on 85!

Jotenkin on ollut tänään matalapainen tunnelma. Vaikka kukaan ei ole sanonut mitään pahaa ja Andersin pinna on pitkä, mutta musta itsestäni tuntuu jotenkin niin surkealta ja epäoonistuneelta. Ja se että kun annetaan mahdollisuus ja sitten et kerta toisensakaan jälkeen onnistu. Hevonen ei ehkä ole se kaikista helpoin, mutta silti on jotenkin tosi ankeaa kerrasta toiseen olla nolaamassa itseänsä yleisön edessä. Ja kun on tullut tänne oppimaan tullakseen paremmaksi ja silti tuntuu että pyörä pyörii paikallaan vaikka kuinka yrittää parhaansa. Ratsastamisen lisäksi olen alkanut muutaman kerran viikossa juoksemaan tunnin lenkkejä, mutta silti tuntuu ettei ole tarpeeksi hyvä kaikkeen työmäärään verrattuna ja mitä pitäisi olla. Ja sitten joku ranskalainen kittaa roseeta aamuneljään ja menee seuraavana päivänä starttiin ja ratsastaa täydellisesti!

Tällä hetkellä tuntuu taas, että tekis mieli luovuttaa, mutta vaikka olisinkin tosi toivoton tapaus niin ehkä mä vielä jatkan yrittämistä kun on tänne asti tultu. Mun pitäisi ehkä olla vain tyytväinen, että mut on päästetty täällä edes melkein kilpailemaan, mutta ihminen tulee unelmilleen niin ahneeksi. Mutta vielä sekin kun on niin lähellä ja kaikki menee koko ajan pieleen. Belgian valoittaja hajotti jänteensä päivää ennen ilmoittamista ja tämä josta piti tulla mun uusi monteraketti ei olekaan se joka tädin luottoratsu.

Muuten Pariisin itärintamalla on rauhallista. Kesiviikkona oli Ranskan itsenäisyyspäivä ja lähdettiin meidän kylän paloasemalle hulppeisiin bileisiin, jossa tarjoilijoina oli ihana palomiehet! Aamulla pöydältä löytyi viini- ja viskipulloja ja muisteltiin että oltiin ostettu ainakin kaksi shamppanjapulloa paloasemalla.Kukaan ei ollut torstaina oikein pirteimmillään, mutta yksi meistä lähti sentään raveihin ajamaan kilpaa ja itse ratsastin päivän päätteeksi vielä yhden juuri oriutensa ymmärtäneen kolmivuotiaan. Eli aika hyvin edellisillan juhlahumuun nähden!

Joudun ehkä hetken vielä rypemään itsesäälissä ja kuulemaan vittuilua kuinka anna osaa ratsastaa vaan laukkaa epämääräisissä asennoissa, mutta on täällä selvitty pahemmastakin. Taas on aika kulunut liian nopeasti. En ymmärrä millainen masokisti voin olla, kun silti tuntuu että elän yhtä elämäni parhaista kesistä.

I don't wanna go, I don't wanna stay

Pitkä aika on kulunut siitä kun olen viimeksi vaivautunut kirjoittamaan, vaikka alkuun olikin niin hyvä draivi päällä. Mutta päätin kun aloitin blogin kirjoittamisen, että mennään täysin fiiliksen mukaan. Tästä ei tule mitään koulutehtävää mikä on pakko aina kirjoittaa deadline aamua edeltävänä yönä. Huono vertauskuva tosin omalla kohdallani, koska yleensä olen niin paniikissa myöhästymisestä että kirjoitan tehtävät viikkoa ennen palautuspäivää.

Paljon on tapahtunut tänän pitkänä kirjoittamattomana aikana. Siitä mihin viimeksi jäätiin, on painettu töitä, juhlittu, käyty raveissa, kärsitty helteestä ja kaikkea siltä väliltä.Ja se helle oikeasti on tuntunut siltä, niinkuin Suomen pakkasissa, ettei pysty edes liikkumaan. Kun mittarissa on + 39c ei voi tehdä muuta kun yrittää hikoilla pitkää siestää lakana alla tai vaihtoehtoisesti juosta ympäri tallin pihaa vesiämpärihippaa kollegoiden kanssa. Mutta jos palaan taas siihen helmikuiseen hoasin kämppään jota yritin epätoivoisesti lisälämmittää auton sisätilapuhaltimella, niin en valita.

Pahimpina hellepäivinä meillä aloitettiin työpäivä kello neljältä aamulla. Herätyksen ei olleet herkkua, mutta oli aivan uskomaton tunne ajaa hevosta puoliksi pimeällä raviradalla ja katsoa kun toisella puolella taivasta aurinko nousee ja toisella puolella pimeässä välkkyy salamat ja ukkostaa. Niinä aamuina kun herättiin postinkantajien  herätyskellon mukaan, päivä oli paketissa kymmenen aikoihin aamulla. Ennen iltatallia pidettiin pitkä siesta, koska jopa kuudelta illalla oli välillä liian kuuma laittaa hevosia yöksi ulos.

Viime viikolla sain passi kokoelmaani uuden lempiväriseni eli punaisen hepan. Normandiassa oli pari viikkoa sitten huutokauppa, josta Anders toi mukanaan ketunvärisen Tessan. Testattiin tamman montékyvyt toissapäivänä ja vihreältä valolta näytti. Myös pomo oli tyytyväinen montehiittiin ja ensi perjantaina saan hikoilla koelähtöraveissa ainakin kaksi montékoelähtöä.Toivottavasti tällä kertaa viimekertaista paremmalla menestyksellä.
Tiistaina puolestaan käytiin hakemassa noin tunnin ajomatkan päästä uusi Offshoredreamilainen kaksivuotias vahvistus talliin.Harhailtiin hieman pitkin ranskalaisia kyliä ennenkuin löydettiin oikeaan siittolaan, mutta oikeastaan vain omaksi eduksemme, oli upeaa nähdä vähän lisää ranskalaista maaseutua.Testiajojen jälkeen valmentaja on ollut tyytyväinen uuteen oriin ( jonka nimi on muuten Monkeyface Bird :) ja kyseessä on kuulemma tulevaisuuden Prix d'Ameriquen osaanottaja. Vähän niinkuin Anders Best.

En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta alkaa tuntua enemmän ja enemmän siltä että täällä voisi viihtyä pidemmänkin ajanjakson. Lähtöpäivää on jo siirretty kuukaudella, koulunpenkille on pakko palata mutta niin on kyllä Ranskaankin. Yhtenä päivänä olin jotenkin tosi epäonninen, kun hevosen jalkoja pliistratessani passini potkaisua kiitollisesti päähän ja hetkeä myöhemmin yritin komentaa junttiruunaa ja löin itseän i riimunarulla naamaan täydellä latauksella ja sitten ihan perussettiä, kottikärryjen kaaumista keskelle pihaa ja sen sellaista. Ja näiden onnettumuuksien jälkeen mietin silti että tekisi kyllä mieli jäädä.

Tällä hetkellä viihdyn Andersin tiimissä enemmän kuin hyvin, mutta ehkä jossain vaiheessa saattaisi tämä hevosparatiisi käydä ahdistamaan. Grosbois on kuin pieni pohjoissuomalainen kylä jossa kaikki tietää elämästäsi kaiken ja vielä lisäksi sellaisiakin asioita joita et itsekään tiennyt. Toisaalta täällä elämänmeno on sosiaalisempaa ja ihmisiin tutustuu helmpommin, kun muurien sisään on ahtautunut satoja samanhenkisiä ihmisiä. Ennen Ranskaan lähtöä mietin, että olisin paljon mielummin halunnut jonnekin maalaistallille töihin, mutta tällä hetkellä en kadu hetkeäkään että tulin juuri Grosboisiin. Tämä on sellainen paikka jonka jokaisen hevosihmisen on elämänsä aikana nähtävä.

Huomenna taas uuteen normipäivään, joka ei koskaan ole samanlainen. Ehkä viikonloppuna taas Pariisiin. Eikö olekin ihan oiketettua shoppailla Champs Elyseeltä uudet talliadidakset, kun kyseessä on kuitenkin alennusmyynni ja lenkkareissakin on pinkkiä.

Allé-Go Joel!

Ks. Bordeaux itään ja viistosti etelään

http://maps.google.com/maps?q=google+maps&oe=utf-8&rls=org.mozilla:fi:official&client=firefox-a&um=1&ie=UTF-8&sa=N&hl=fi&tab=wl 

http://www.cheval-francais.eu/index.php?option=com_content&task=view&id=21&Itemid=45


Huomenna aamulla kello kuusi ollaan sitten matkalla etelään. Matkaa 721 km ja ennakkosuunnitelmista poiketen joudun itse rattivastuuseen. Onneksi australialinen pariskunta lähtee matkaseuraksi ja ajoavuksi. Jännittää ehkä enemmän että saanko koskaan kallisarvoista lastia perille kun se että miten itse startti menee. Tällä kertaa tehdään taas lämmitykset selästä käsin, mahtavaa päästä ratsastamaan Joel lintusta taas uudelle radalle muka jockeynä.

Tässä työssä varjopuolena, tai miten sen nyt ottaa, on se ettei oikeastaan ole mahdollista tehdä minkäänlaisia lukkoonlyötyjä vapaa-ajan suunnitelmia. Toisaalta tämä on erinomaista vaihtelua ainaiseen kalenteri-elämääni. Perjantaina en koskaan mennyt Pariisin, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Sen sijaan juotiin parit lasit viiniä kollegoiden kanssa, jonka jälkeen loppu illan opiskelin ranskaa, eli luin elleä ja marie clairea. Eilen illalla Pariisissa sen sijaan join uutta lempi juomaani. Voisiko olla parempaa kun punaviini coktail Pariisissa.

Kirjoitin äsken juuri pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti perjantai aamun koelähtöravien kommelluksista, mutta onnistuin yhdellä peliliikkeellä poistamaan kaiken ja olen niin ärsyyntynyt tietotekniikan toimimuuteen, että kirjoitan näistä kokemuksista uudestaan ehkä ensi viikolla pidemmän version. Tiivistettynä, istuin satulassa, tai seisoin kutakuinkin kolme tuntia perjantai aamun päivänä, laukkasin tyylipuhdasta kiitolaukkaa rukkasena nivardien ja kumppaneiden ohi Grosboisin paikallisyleisön edessä, sain toisen mahdollisuuden ja onnistuin, mutta mahdollinen läpäisty koelähtö hylättiin koska ravasin pois pelipaikalta edellisestä kokeesta vieläkin nolona, ja tulimme hylätyiksi koska en jäänyt esittäytymään esittelyrinkiin ja kuuntelemaan tuloksia. Tosin kukaan ei edes ollut muistanut mainita tästä käytännöstä. Onneksi pomo totusi itkukurkussa olevalle groomille, että " ei se mitään, olen mies joka on varustettu suurella kärsivällisyydellä. Ja sitä paitsi, sun hevonen on nin tyhmä että hyvä ettette saaneet koetta läpi, niin pääsette harjoittelemaan uudestaan." Rypesin perjantain itsesäälissä, kunnes taas asettelin asiat realistiseen valoon. Nimittäin a) kukaan mukaan tallin hevosista ei läpäissyt perjantaina  koelähtöä b) syy sille miksi Tituksen kanssa niin innokkaasti yritetään montékoelähtöä on se, että kärrykoelähdöissä villivarsa on potkinut kärryt ja kuskin mennessään eikä ole muutenkaan tallissa se hevonen jonka kärryille juostaan kilpaa.

Mutta huomenna aller-go etelän matkalle silmäteräni kanssa. Onneksi tiistaina olen vapaalla, koska kotiutuminen tulee tapahtumaan aamuyön paremmalla puolella. Ehkä illalla saisin aikaiseksi käydä viereisessä keskiaikaisessa kaupungissa ja vähän ostoksilla. Ensi viikosta tulee hauskaa. Tiistaina lähtee yksi työntekijä Ruotsiin hevosten kanssa, keskviikkona pomo ja vaimo lomalle Ruotsiin, lapsilla on taas juhlat ja viikonloppuna Panu poikkeaa reilireitillään. Toivotaan että sillä aikaa kun olen etelässä loppuisi tämä kaksi päivää kestänyt Suomen kesä Pariisissa.

Vähän parempi Normipäivä.

Anders Best tarhassa

Huumorintajun on oltava kohdillaan jos valmentaja nimeltä Anders Lindqvist antaa omakasvatti varsalleen nimekseen "Anders Best". Yksivuotias Anders oli tänään kolmatta kertaa kärryt perässä ja vaikka kärryjen kokonaispaino oli valehtelematta kaksisataa kiloa, maisemat vaihtui siitä huolimatta mukavan nopeasti. Näin rohkeita ja viisaita lapsia haluan jatkossakin opettaa! Ei herpaantunut keskittymiskyky roska-autoista tai linnan pirupatsaista ja ravi kävi. Tämän päiväinen oli kenraaliharjoitus lauantaita varten kun herra Lufti Kolgini tulee katsomaan onko Andersin parhaassa nimensä veroista ainesta.

Luulin, että tänään olis se päivä kun mikään ei mene putkeen mutta menipä sittenkin. Pomo tuli aamulla ajamasta SJ's Photolaista ongelmien saattelemaa kultapoikaani ja ylisti maastataivaisiin miten mahtava Joel oli ollut hiitissä. Ylistys jatkui läpi päivän ja tästä päästiin siihen, että maanantaina hevospakuun pakataan huutava oripoika vaaleanpunaisissa pinteleissä ja lähdetään kohti Etelä-Ranskaa, Agenia katsomaan liitääkö kavio samaan malliin. Ja tiistaina väsyttää.

Huomiset koelähtöohjuksetkaan ei hölkänneet hullummasti ja hienointa oli kun yhteistyössä keksimme kengitysratkaisun kaksivuotiaan passini lihasongelmista johtuvaan raviongelmaan. Ihmeellisistä asioista sitä ihminen saattaa repiä onnenhetkiä. Luulin myös, että hevosiin kiintyminen ja sen suurempi tunteilu edesmenneen Chester Kempin jälkeen olisi kutakuinkin mahdotonta, mutta täällä kaksi passihevosta saa välillä sydämen muljahtelemaan niinkuin olisi ihastunut johonkin ihan oikeaan ihmispoikaan. Ja voi sitä onnea kun viikon savikuurin tai arnikoinnin jälkeen jalat on sulat kun varsalla ja hampaat ei kalise kun taputellaan vähän selkää.

Huomenna on hevoskylässä koelähtöhulinat ja pääsen taas leikisti ajamaan kilpaa. Täytyy toivoa, että parinpäivän takaiselta ratsastustunnilta jäi jotain mieleen ja hepalla jalat menisi ravia.

Jotta kenellekään ei tulisi sellaista käsitystä, että en tee täällä muuta kun vietän aikaa hevosten kanssa, syön, nukun ja kirjoitan tätä blogia, niin saanen ilmoittaa että huomenna töiden jälkeen Pariisi kutsuu! Tosin ehkä Vincennesin merkeissä. Sunnuntaina on vapaata, jolloin juna lähtee myös Pariisiin tai ehkä käyn tutkimusmatkalla jossain pienessä lähikylässä. On verra, à bientôt!

Vincennes

Hot town, summer in the city.

              Ajattelin, että blogin kirjoittaminen olisi jotenkin vaivalloista, mutta villiinnyin eilen niin paljon tästä, etten malttanut mennä ajoissa nukkumaan ja se aamu viiden herätys ei ollutkaan tällä kertaa se päivän paras hetki. Mietin koko päivän mitä tänään kirjoittaisin, mutta niistä ajatuksista puoletkin on jo karanneet.
Päätin eilen että nyt loppuu itsesäälissä rypeminen, etten muka pysty parempaan. Aamulla ruokinnan, tarhauksen ja karsinoiden jälkeen satuloin hevosia liukuhihnalta.Olen huomannut että kaikkein parhaiten estää itseänsä lintsaamasta kun lähtee treenaamaan jonkun muun kanssa, jolloin ei kehtaa pitää koko ajan kävelytaukoja, tai lähtee  ihmisten ilmoille radalle, jolloin kaikki tuijottaa ja on pakko purra hammasta ja edes yrittää parastaan. Tänään kolmannen hevosen kohdalla tapasin ruotsalaistuttavan joka on taistelut sen pitkän tien päästäkseen kilparadoille Ranskassa. Viime viikolla Pariisissa olusilla sovittiin, että hän koittaisi vähän couchata minua jonain päivänä, koska halusi testasta pedagogin taitojaan. Mielenkiintoisin kymmenen minuutin ratsastustunti, joka saattoi jollain tavalla vaikuttaa ulkopuolisten mielestä huvittavalta.Toinen kiljuu kärryistä " make a porn ass!" " Excellent, now it looks good!". Ja toinen kiemurtelee naamapunaisena takapuoli pystyssä satulassa. Oli hauskaa, ja jokin palanen siitä ihmeellisestä tekniikasta taisi loksahtaa kohdilleen.

Tänään oli jotenkin tosi hiostavan kuuma päivä. En edes halua tietää mitä se hiostava kuumuus on heinäkuun puolivälissä. Päivä meni kuitenkin kutakuinkin hauskoissa merkeissä. Meille tupsahti tänne herttainen australialiainen pariskunta, jotka ovat auttaneet meitä hevosten kanssa. Välillä tuntuu, että tämä on kuin lentokenttä, jossa ihmiset, kansallisuudet ja kielet vaihtuu ja taas lentokone tuo jotain uutta.Joskus se väsyttää, mutta toisaalta on hienoa tavat niin paljon erilaisia ihmisiä.

Viinilasi on tyhjä. Mietin muuten eilen kaupassa, miten ranskalaista on kantaa kaupassa ostoskoria ja patonkia kainalossa.Joskus olin sitä mieltä, että on kliseistä kaivata ulkomailla ruisleipää, mutta kuuden viikon patonkikuurin jälkeen olen ajellut ympäriinsä etsimässä edes huonoa kopiota siitä.Saksalaisen Bauer Schwarzbroten voimalla huomiseen päivään.

Kesäkuun puoli väli. Ajantaju kadonnut.

Jo kauan aikaa sitten mun oli tarkoitus alkaa kirjoittaa, ensin olin liian väsynyt, sitten ei huvittanut, käytiin raveissa yötä myöten, juhlittiin ja sitten ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on tapahtunut ja tuntuu että en enää edes pysty kronologisesti kirjoittamaan tunnelmia.

Saapuminen Grosboisiin itsessään alkoi katastrofilla. Anders Lindqvistin vaimon puhelin soi kun selvittiin pois lentokentältä, naapuritallin, Prix d'Amerique voittajan, Philip Allairen talo oli tulessa. Kun Grosboisin portit aukesivat, näin linnan ja ehdin miettiä " vau",  kunnes kymmenet paloautot ja kaikki se savu ja ihmiset ympärillä vei huomion.Tulipalo oli katkaissut sähköt ja matkalaukkujen purkaminen tapahtui  täydessä pimeydessä kännykän valoa rämpyttäessä. Yö oli helvetillisen kylmä, palasin kahdet verkkarit ja hupparit päällä muistuissani takasin koto Suomen viime talveen ja Hoasin residenssiin.

Ensimmäiset pari viikkoa hupeni keskellä kaaosta ja tuntui etten sopeudu koskaan. Lähes tulkoon kaikki tehtiin eri tavalla mitä Suomessa tai Italiassa olin tottunut.Lisäksi opin, että tälle yhtiölle oli ominaista järjestelmällisyyden täysi puuttuminen. Jokainen päivä on uusi ja ihmeellinen, mutta välillä tuntui että kaikelta opitulta vedetään mattoa alta.
 Sekasorto on opettanut ehkä jonkinlaista valppautta allekirjoittaneelle, koska en itselleni ominaiseen tapaan ole aiheuttanut minkäänlaisia "teknisiähäiriöitä" tai vastaavaa. Mitä nyt kerran keulassa hiitisuoralla meinattiin ottaa osumaa lanatraktoriin. Ratsastamisen perässä tänne tultiin ja välillä polvet vaatii heittämään satulan sijasta valjaat hevoset niskaan. Ensimmäisellä treenikerralla kunto laitettiin koetukselle. Lämmittelyt ja vedot, yhteensä lähes tulkoon tunti satulassa eikä kukaan kysellyt, että " haluisitko sä anna vähän leputtaa sun jalkoja?". Laskeskelin tässä eräänä iltana, että ei ole tainnut olla kuin toisen kämmen sormilla laskettavissa ne päivät kun en ole istunut satulassa. Silti tuntuu että kun näkee raveissa ja täällä näitä satulaan syntyneitä, että itse ei ikinä koskaan millään harjoittelu määrällä pysty samaan. Toisaalta kun on katsellut ja jutellut ihmisten kanssa, niin olen ymmärtänyt että kyse on myös aika pitkälti enempi tekniikasta kuin itsensä kiduttamista. Toisaalta ranskalaiset jockeyt ovat kaikin taivoin käyneet melkolailla pitkän ja raskaan tiedän kilparadoille.

Kuuteen viikkoon sisältyy onnen hetkiä, ahaa-elämyksiä, kyyneleitä, raivoa, vähän koti-ikävää, väsymystä, mustelmia, iltoja pariisin sykkeessä, ostoksia, hikeä, verta ja paljon onnelisia hetkiä. Tällä hetkellä tuntuu aika kotoisalta. Rakastan tätä maata. Kun ajan autoa kohti Pariisia, ratsastan Grosboisin metsissä tai kävelen ranskalaisen kylän katuja mietin usein miten upeaa on olla täällä, ja että ylipäätään lähdin, vaikka se ei aina ollut ihan täysin yksiselitteinen ratkaisu.

Vaikka aina ei ole helppoa ja joskus ollaan kaikki niin väsyneitä, että huonoilta päiviltä ei voi välttyä, en ikinä uskonut että voisin nauttia näin paljon hevosten kanssa työskentelystä. En tiedä onko se ilmasto, olosuhteet, ihanat hevoset, vai se tunne kun ratsastat ranskalaisella raviradalla, vaikka et koskaan ajtellut sen olevan mahdollista. Tai se hetki kun huomenna kello soi 04.45, ja on se hetki kun aurinko nousee, hevoset heräävät ja edes hetken on hiljaista, ennenkuin kaaos on käynnissä taas :)





http://www.cheval-francais.eu/fr/le-trot-de-a-a-z/centre-d-entrainement-grobois/presentation.html