Nyt on ruisleipää ja minuuttipuuroa

Päiväkirjaa ei ole nyt päivitetty, koska olen sen verran pitkävihainen, että kun mun hartaasti raapustama teksti häviää bittiavaruuteen niin ei hetkeen huvittanut ryhtyä samaan urakkaan.

Me kuitenkin Santeriinan kanssa laukataan tyylillä

Tuli käytyä kotona lomalla. En ole yhtään isänmaallinen ja yleensä haluan kotoota vain pois, mutta tällä kertaa oi jotenkin tosi kaihoisa fiilis koko ajan. Saattoi ehkä johtua siitä että oli koko ajan lämmin ja kaikki on niin kauan hyvin kun on lämmin. Lomaviikkoon kuului myös kuninkuusravit, jotka nähtävästi ovat muodostuneet jo niin perinteeksi, että maailmalta asti on lähdettävä niitä paikan päälle todistamaan. Tällä kertaa pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan suomenhevosten SM-finaaliin. Vaikka itsesuoritus jätti hiukan katkerat muistot, niin kokemus oli kuitenkin hieno ja olen sitä mieltä että on kunnia kilpailla noin suuren yleisön edessä. Ja kaiken kaikkiaan oli hienoa tavata niin paljon ystäviä ja käydä hepan kanssa järvessä. Ihan oikeasti Pariisissa alkaa kaipaamaan luonnon vesiä, koska Seineä ei lasketa.

Villihevosia. Keulassa Anders Best.

Mitä tapahtui ennen Suomeen lähtöä. Hoidin siivellistä hevossairaala, painoin paljon töitä, kävin vähän Normandiassa, sisäänratsastin villihevosia ja löysin uudelleen oman juoksuintoni. Jokin viikko sitten oli jotenkin surkuhupaisaa, kun kuudesta passistani neljä piikitettiin ja yksi oli muuten vain flunssan kourissa ja yksi lähti paitsioon Belgiaan. Tilalle piti tulla mulle uusi montehevonen, joka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä. Ekalla kerralla ei uskallettu mennä edes raviradalle ja oli selässä vähän sellainen olo, että tämä tamma on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta todella virikerajoitetuissa olosuhteissa.

Normandiasta tarttui mukaan toinen kolmevuotias montekokelas, jonka piti olla tosi hyväkin siihen puuhaan, mutta ekoina päivinä ei saatu edes päävehkeitä tammalle päähän. Kun siinä vihdoin onnistuttiin  lähdettiin radalle kokeilemaan. Sain muutaman kerran kierroksen aikana turpiini ja pari kertaa mut vietiin radan keskelle. Kotimatka takasin mentiin kahdella jalalla. Kotiaresti karsinassa teki tehtävänsä ja ennen lähtöäni meillä oli tamman kanssa jo ihan mukavaa yhdessä. Kuulostaa ehkä karulta tuo sidontatouhu, mutta näyttää toimivan kurinpitomenetelmänä paljon paremmin kun se että oltaisiin lenkillä tai kotona alettu mäiskimään hevosta.

Maisema normandialaisesta lantalasta.

Tosiaan eräs vapaapäivä ennen lomaa pomoni kysyä että haluaisinko lähteä Normandia-kierrokselle. Mulla on niin suuri palo nähdä tätä maata kaikista kuvakulmista, että vaikka herätyskello oli laitettava soimaan ennen viittä olin heti reissussa mukana. Tarkoitus oli siis viedä 1,5-vuotias Anders Best laitumille kesälomalle ja samalla yksi toipilas ori Andersin tuttavaperheen maatilalle.

Maisemat oli perillä ihan mahdottoman ihanat! Kerroin tilan emännälle, että olisin valmis vaihtamaan osia hänen kanssaan, mutta kuulemma päivä vesurin kanssa monen kymmenen hehtaarin tontilla saattaa aika jyrkästi muuttaa mielen. Mutta silti. Kun hevoset olivat kotiutuneet laitumilleen, lastattiin kyytiin edellä mainittu normandian ihme ja jatkettiin matkaa. Anders Lindqvist Sightseeingin seuraava kohde oli Stefan Melanderin Ranskan tukikohta, josta otimme mukaan sillä hetkellä tiluksia yksin asuttavan ratamestarin ja siirryimme ruostalais-brittiläiselle tallille, jossa meidät otti vastaan iloinen Theres Fontaneus, joka muuten hänkin on niitä harvoja pohjoismaalaisia jotka ovat käyneet pitkän tien Ranskan kilparadoille.

Fontaneusin luota ajoimme Andersin brittiläisen ystävän rakenteilla olevaan valmennuskeskukseen. Tällä hetkellä monen hehtaarin pelto-metsä alue käsitti matkailuauton, puolikkaan kävelytyskoneen, kaksi laidunta ja hevosta sekä suunnitteilla olevan hiittisuoran. Ihailin brittimiehen sisua, koska projekti ei kuulemma yhden miehen voimin etene kovin nopeasti, mutta varmasti toivoa antaa oman valmennettavan viimeaikainen voittoputki. Ilmeisesti valmennusolosuhteet toimii jo nyt.

Duboisin mailla

Seuraavana etappina oli pikavisiitti minunkin tunteman ruotsalaisnaisen ja hänen siskonsa siittolaan, joka poikkesi jo hieman aikaisemmista idylleistä. Fabrice Souloyn tilukset olivat jo kuitenkin sitten omaa luokkaansa. En tajua miten sellaista paikkaa ja sellaiselle alueella levittyneitä hevosia voi edes mitenkään hallinnoida. Ja siellä oli ne kuuluisat kolme hiittisuoraa eri materiaaleilla ja hepoille oma uimahalli. Aika huikeeta! Tosin seuraavassa vierailukohteessa, Duboisien mailla oli pistetty paremmaksi ja laitettu jopa neljä suoraa riviin.

Nyt tuntuu taas, että on vähän koti-ikävä, vaikka alkuun ei ehkä niinkään. Täällä on mahdottoman hienoa ja Suomessa kaikki tuntuu vielä enemmän harrastelulta, mutta toisaalta ku ajattelee niin se on sympaattista. Vaikka täälläkin on amatöörivalmentajia, mutta ero on siinä että amatöörit ajaa sitten omissa lähdöissään ja ne on välillä sellaista katsottavaa kun kotoisat paikallisravilähdöt. Ehkä siinä lienee osa syy Ranskan raviurheilun korkeaan tasoon, mutta toisaalta meillä Suomessa kaikki saa mahdollisuuden vaikka et tekisikään täysipäiväisesti töitä hevosten parissa.

Vielä kerran Santtu :)

Välillä on tosi vahva tunne, että tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa ja kokeilla kuinka pitkälle siivet kantaa, mutta toisaalta se olisi ehkä liian suuri uhraus ottaen huomioon opinnot ja kaiken muun järkevän ja käytännöllisen. Ja se uhraus että jäisi tänne ja tekisin töitä yli vuoden ei välttämättä antaisi muuta kun muutaman hassun ravilähdön ja tie menestymiseen on täällä vieläkin kivisempi. Olisi helppoa jos olisi elämässä vain yksi suunta mihin tähtää, mutta kun haluaa kaiken ja joka paikkaan, on vähän väliä aika hukassa.

Se siitä pohdinnasta, mutta pointtina mahdollisille lukijoille, että vaikka ranskalaiset yrittävät tehdä ulkomaalaisille tulokkaille asiat vaikeiksi, niin mikään ei ole mahdotonta vaan jos oikeasti on valmis omistautumaan monté-lle ei tie lajin ammattilaiseksi ole mikään mahdottomuus. On meillä siitä täällä eläviä esimerkkejä, jopa kotimaastakin.