Jo kauan aikaa sitten mun oli tarkoitus alkaa kirjoittaa, ensin olin liian väsynyt, sitten ei huvittanut, käytiin raveissa yötä myöten, juhlittiin ja sitten ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on tapahtunut ja tuntuu että en enää edes pysty kronologisesti kirjoittamaan tunnelmia.
Saapuminen Grosboisiin itsessään alkoi katastrofilla. Anders Lindqvistin vaimon puhelin soi kun selvittiin pois lentokentältä, naapuritallin, Prix d'Amerique voittajan, Philip Allairen talo oli tulessa. Kun Grosboisin portit aukesivat, näin linnan ja ehdin miettiä " vau", kunnes kymmenet paloautot ja kaikki se savu ja ihmiset ympärillä vei huomion.Tulipalo oli katkaissut sähköt ja matkalaukkujen purkaminen tapahtui täydessä pimeydessä kännykän valoa rämpyttäessä. Yö oli helvetillisen kylmä, palasin kahdet verkkarit ja hupparit päällä muistuissani takasin koto Suomen viime talveen ja Hoasin residenssiin.
Ensimmäiset pari viikkoa hupeni keskellä kaaosta ja tuntui etten sopeudu koskaan. Lähes tulkoon kaikki tehtiin eri tavalla mitä Suomessa tai Italiassa olin tottunut.Lisäksi opin, että tälle yhtiölle oli ominaista järjestelmällisyyden täysi puuttuminen. Jokainen päivä on uusi ja ihmeellinen, mutta välillä tuntui että kaikelta opitulta vedetään mattoa alta.
Sekasorto on opettanut ehkä jonkinlaista valppautta allekirjoittaneelle, koska en itselleni ominaiseen tapaan ole aiheuttanut minkäänlaisia "teknisiähäiriöitä" tai vastaavaa. Mitä nyt kerran keulassa hiitisuoralla meinattiin ottaa osumaa lanatraktoriin. Ratsastamisen perässä tänne tultiin ja välillä polvet vaatii heittämään satulan sijasta valjaat hevoset niskaan. Ensimmäisellä treenikerralla kunto laitettiin koetukselle. Lämmittelyt ja vedot, yhteensä lähes tulkoon tunti satulassa eikä kukaan kysellyt, että " haluisitko sä anna vähän leputtaa sun jalkoja?". Laskeskelin tässä eräänä iltana, että ei ole tainnut olla kuin toisen kämmen sormilla laskettavissa ne päivät kun en ole istunut satulassa. Silti tuntuu että kun näkee raveissa ja täällä näitä satulaan syntyneitä, että itse ei ikinä koskaan millään harjoittelu määrällä pysty samaan. Toisaalta kun on katsellut ja jutellut ihmisten kanssa, niin olen ymmärtänyt että kyse on myös aika pitkälti enempi tekniikasta kuin itsensä kiduttamista. Toisaalta ranskalaiset jockeyt ovat kaikin taivoin käyneet melkolailla pitkän ja raskaan tiedän kilparadoille.
Kuuteen viikkoon sisältyy onnen hetkiä, ahaa-elämyksiä, kyyneleitä, raivoa, vähän koti-ikävää, väsymystä, mustelmia, iltoja pariisin sykkeessä, ostoksia, hikeä, verta ja paljon onnelisia hetkiä. Tällä hetkellä tuntuu aika kotoisalta. Rakastan tätä maata. Kun ajan autoa kohti Pariisia, ratsastan Grosboisin metsissä tai kävelen ranskalaisen kylän katuja mietin usein miten upeaa on olla täällä, ja että ylipäätään lähdin, vaikka se ei aina ollut ihan täysin yksiselitteinen ratkaisu.
Vaikka aina ei ole helppoa ja joskus ollaan kaikki niin väsyneitä, että huonoilta päiviltä ei voi välttyä, en ikinä uskonut että voisin nauttia näin paljon hevosten kanssa työskentelystä. En tiedä onko se ilmasto, olosuhteet, ihanat hevoset, vai se tunne kun ratsastat ranskalaisella raviradalla, vaikka et koskaan ajtellut sen olevan mahdollista. Tai se hetki kun huomenna kello soi 04.45, ja on se hetki kun aurinko nousee, hevoset heräävät ja edes hetken on hiljaista, ennenkuin kaaos on käynnissä taas :)
http://www.cheval-francais.eu/fr/le-trot-de-a-a-z/centre-d-entrainement-grobois/presentation.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti