Tanssii tähtien kanssa

Jonkin aikaa ehdin harmitella, että tämän vuoden Suomen ravigaala jäi tällä kertaa puoli huolimattomuudessa väliin, mutta ei enää. Viime lauantaina Pariisissa ravimaailman parhaimmasta parhaimmat kutsuttiin parrasvaloihin vastaanottamaan ansaitsemansa tunnustuksen. Tällä kertaa myös minulla oli ehkä jopa ainutkertainen tilaisuus osallistua kyseiseen juhlatilaisuuteen. Joulukuussa kun Philippen tyttöystävä Fia kysyi halukkuuttani liittyä heidän seuraansa Gala du Trotiin, vastasin tietysti myöntävästi, koska ajattelin että kyseessä on varmasti hauskat bileet.

Launtai aamuna hoidimme talliaskareet tavallista tahdikkaammalla vauhdilla ja tallin naisvahvistus toisensa jälkeen katosi kampaajan tuolille laittamaan tukat kuntoon. Edellis iltana olimme työkaverini Erican kanssa juoksennelleet pienessä Beauvaisin kaupungissa etsimässä korkokenkiä, laukkuja, koruja ja muita asiaankuuluvia oheistarvikkeita. Pienestä epätoivosta huolimatta, johtuen siitä että kaikki kaupat kyseisessä kaupungissa sulkevat ovensa kello 19 jonka jälkeen asiakkaat heitetään ulos ( kuten meidät kenkäkaupasta), löysimme kaikille kaiken mitä halusimmekin.

Kun tukat oli saatu kuntoon ja mekot päälle käänsimme auton nokan kohti Pariisia. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme itse juhlapaikalle, jolloin viimeistään tajusin, että nämä ei olletkaan ihan jokaisen lantsaritreenarin bileet. Heti tuloaulassa vastaan kävelivät Frank Nivardit, Raffinit, Baziret ja muut Ranskan ravimaailman huiput. Naapuripöydässä istui tuoreen Prix d'Ameriquen voittoajan Ready Cashin valmentaja Thierry Dulvanstein ja tarkemmin ympärilleni katsottuna lähes joka pöydässä istui joku julkkis tai joku joka oli paikalla lunastamassa palkintoa. Vähiten meidän pöydässä, jossa istui vuosina 2002-2006 kultaisen jalustimen eli vuoden parhaan montéjockeyn tittelin voittanut. Arvaatte varmaan kuka.

Myös gaalatilaisuus itsessään oli kotimaista versiota jos jonkin verran glamourin täytteisempi tapahtuma.Ruoka, oheisohjelma, rekvisiitta ja vähiten juhlaseurue oli häikäisevää. Tällaisessa seurassa sitä tunsi itsensä jotenkin todella pieneksi ja mitättömäksi. Kun katsoi kun raviurheilun " aatelissukujen" lapset astelivat lavalle vastaanottamaan palkintoja, puhummattakaan siitä vanhemmasta konkarisukupolvesta tuntui jotenkin hurjalta että itse on edes paikalla koko juhlasalissa.Kerrassaan upeat juhlat siis. Shamppanja virtasi ja loppuillasta, tai yöstä juhlasali muuttui tanssilattiaksi. Ja voisiko parempaa tanssittajaa saada kun vuoden ohjastajan, kultaisen kärryn voittaja, itse Jean-Michel Baziren?

Juhlahumusta karuu palu arkeen tapahtui jo kuitenkin seuraavana aamuna. Kotiin saapumisaika oli aamuyön paremmalla puolella, joten sunnuntaina juhlaporukka heräsi tallille vasta myöhemmin aamupäivällä.Ohjelmassa oli myös ravit Mauqauncheyn naapuriradalla mistä kotiin palattiin voittajina!

Pohdin tämänkertaista kirjoitusta aloittaessani, että en ole tällä kertaa aloittanut tarinaani kovin johdonmukaisesti. Olisi siis ehkä aika kertoa hieman taustatietoja paikasta ja arkirutiineistamme. Jokainen päivä ei suinkaan ole yhtä juhlaa, päinvastoin.

Viimekertainen Ranskan tourneeni päättyi viikon tehoratsastusleirille Philippe Masschaelin tallille pieneen Formerie nimiseen kylään. Kauhunsekaisista ennakkoodotuksista huolimatta ihastuin paikkaan ja ihmisiin niin paljon, että aloin jo silloin hieroa alustavia työsopimus neuvotteluja tälle talvelle. Suomessa opiskelin muutaman kuukauden yliopistolla tehokkaaseen tahtiin. Suoritin tarvittavat kurssit loppuun kahta sivuainetta varten ja sain kuin sainkin tarvittavat opintopisteet kasaan, että ennen lähtöä sain laitettua pääaineenvaihto hakemus paperit vetämään. Opinnot alkoi jo maistumaan niinkin hyvin, että ajattelin että on suorastaan idioottimaista keskeyttää ne taas ja lähteä  maailmalle haahuilemaan. Mutta tällä hetkellä tuntuu, etten olisi voinut parempaa ajoitusta valita.

Ja täällä nyt ollaan, kolmatta viikkoa töissä uuden montén jockeyn tyylin läpimurron tehneen konkarin Philippe Masschaelin ja tämän avovaimon Sofia Aronssonin palkkalistoilla. Kyseinen pariskunta on vuokrannut 19 hevosen tallin Ulf Nordinin hevostilalta, joka käsittää kolme tallia, kävelytyskoneen, kaksi ravirataa ja hiittisuoraa sekä aika lailla lääniä. Meidän tallistamme löytyy tällä hetkellä n. 26 hevosta, kukaan ei pysy oikein perässä tarkassa määrässä. Sofian valmennuksessa on hevosista 7 ja loput juoksevat Philippen nimiin. Suurin osa Philippen hevosista on 1-3- vuotiaita nuoria hevosia, mutta joukkoon mahtuu myös vanhoja kilparatojen konkareita, kuten ehkä suomalaisillekin tuttu, viime vuoden Finlandia montén kakkonen Organdi d'Or.

Työaika on tässä yrityksessä todella liukuva. Aamulla tallille lähdetään kotoa yleensä puoli seitsemän ja puoli kahden välillä. Asumme kaikki, kolme työntekijää sekä Fia, Philippe, Haloo-koira ja Mimi-kissa n. 5 kilometrin ajomatkan päässä tallilta. Aamun toimiin tallilla kuuluu hevosien ruokkiminen, tarhaus ja etsintäoperaatio mihin Ulf Nordinin tarhoihin, tai oma tekemiin uusiin tarhoihin Philippe on illalla piilottanut hevosiamme. Tätä seuraa tallin siivous, jonka jälkeen vuorossa on aamupala sekä päivän Paris Turf-lehden lukuhetki, jonka jälkeen on aika ryhtyä ajamaan ja ratsastamaan hevosia.

Normaalisti minä ja Erica treenaamme hevoset ratsain, mutta on päiviä jotka kuluvat meilläkin kärryn penkillä. Yleensä aamupäivän aikana ehdimme ratsastaa kahdesta neljään hevosta, riippuen ajetaanko hiittiä, hölkätäänkö vai lähdetäänkö lähiympäristöön kävelyretkelle. Parin viime viikon aikana täällä on vallinnut sellainen Siperian ilmasto, että eräälläkin ratsastustreenilenkillä kun mittari näytti -15c ja pellolla puhalsi viisi astetta päälle itkin jäätyneitä sormia ja varpaita ja suunnittelin vakavissani kotiinlähtöä. Epätoivon hetkiä enemmän on kuitenkin hauskaa aikaa ja rankka työ tuntuu helpommalta kun ympärillä on upeita ja huumorintajuisia ihmisiä. Kymmenen kilometrin hölkkälenkki ratsain sujuu aina nopeammin jos sen viettää imitoiden erilaisia epäonnistuneita ratsastustyylejä ja mahdollisia voiton tuuletuksia ja nauraa niin että meinaa tippua satulasta.

Joukon hauskin ja rennoin tyypi on kuitenkin itse maestro, mitä en olisi voinut itse ikipäivänä kuvitella. Philippe on mukavin ja vaatimattomin ihminen saavutuksiinsa nähden mitä olen tavannut. Välillä huumori saattaa olla herkimmälle vähänä rankkaa, kuten valmentajan ominaisuudessa annetut kannustushuudot satulaan hyppäämisen " No niin, kyllä sä sinne pääset, vai oletteko te taas syöneet ja lihonneet niin paljon ettette jaksa pungertaa, hahaha". Tässä seurassa on aina keskellä sellaista tilannekomiikkaa, että olen varmasti ehtinyt näiden viikkojen aikana ehtinyt hankkia monia ikävuosia lisää. Vai voisitteko olla nauramatta jos näksitte ravintolareissulla Philippe Masschaelin ratsastamassa vaalean punaisen kolikoilla toimivan muoviponin selässä montetyylillä?

http://www.lexippique.fr/definition-hippique-courses_masschaele-philippe

Ja takaisin tallirutiineihin. Hevosten ajon jälkeen, yleensä kello yhden aikoihin on työväen ruokahetki kotona tai jossain Formerien kylän pienistä ravintoloista. Iltapäivälle hengailemme Equidian ääressä tai väsymystilasta riippuen--nukkuen pari tuntia, jonka jälkeen on aika palata takaisin tallille. Iltaisin ajamme tai ratsastamme loput hevoset, siivoamme karsinoita tarhaamme hevosia ja hoidamme hevosten jalkoja tai muita askareita. Tallista sammuvat valot yleensä kuuden ja seitsemän välillä.

Kuten matematiikassa vähemmän lahjakaskin osaa laskea, työtunteja on päivässä monta ja varsinaisia vapaapäiviä on harvakseltaan. Välillä olo on todella kuitti ja monena iltana sänkyyn on kaaduttu yhdeksän aikoihin, ilman nukahtamisongelmia. Joskus kun satuloi kuudetta hevosta ja polvet on ihan ruhjeilla ja takana on kahdenkymmenen karsinan siivous, tekisi mieli huutaa että " mä en enää jaksa!", mutta jollain sisulla sitä aina jaksaa eteenpäin ja jälkeen päin on aina mahtava voittajafiilis. Varsinkin kun tähtäimessa on Ranska, kesä ja kilparadat sitä jaksaa, kun on jotain mitä odottaa.

Ja välillä sitä pysähtyy miettimään, että kuinka hieno on tällainen tilaisuus. Olla yhden maailman parhaimpien montéjckeyden listoille lukeutuvan opissa ja tehdä työkseen jotain mistä oikeasti joka päivä (ainakin lähes :) nauttii ja siitä vielämaksetaan. Tällä hetkellä sekään ei oikeastaan häiritse, että vapaa-ajan hereillä olo tunteja ei päivässä montaa ole, ja nekin kuluvat usein neljän seinän sisällä samassa seurassa syöden tai leväten, eikä hevosten lisäksi muuta elämää juurikaan ole. Mutta jotenkin tästä niin nauttii. En haluaisi ehkä tätä koko loppu elämääni, mutta juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu niin oikealta.

Comment c'est belle la vie?