Kuukausi takana

Philippe & Organdi Belgian Kuurnessa

Kuten otsikosta ilmenee, tänään tulee päivälleen kuukauden päivät täyteen Ranskaan paluusta ja täytyy myöntää että olen tällä kertaa kotiutunut niin hyvin, että olisin asunut täällä aina.Koti-ikävän pitää edelleen loitolla loistava ilmasto, mahtavat hevoset ja ystävälliset ihmiset.Tänään radan reunalla näkyi jo muutamia leskenlehtiä, joten viimeistään kai nyt voi julistaa, että on oikea kevät. Olen ilmoittanut jo monelle taholle, että tulevaisuudessa mulla tulee olemaan kaksi kotia, toinen Suomessa ja toinen jossain täällä Ranskassa. Sponsoreiden ilmoittautusmisaika alkaa jo nyt vaikka kyseinen projekti toteutuu ehkä toivottavasti kymmenen vuoden sisällä?

Reiluun viikkoon on mahtunut taas paljon, hyviä ja huonoja päiviä, päiviä tien päällä sekä kotisohvalla. Philippen ja Organdin paluu radoille sujui mitä parhaimmalla tavalla, nimittäin voitolla. Ja kyllä vain, kyseessä on jos jonkin sortin taikuri. Radalle mennessä Philippe valitteli meille, että jaloissa ei tunnu olevan voimaa. Jännitimme Erican kanssa, että mitäköhän tästä oikeen tulee. Jos ajattelisin omalle kohdalleni starttia kylmiltään kahden kuukauden tauon jälkeen voisin sanoa että ensimmäisen kahdeksan sadan metrin jälkeen viimeistään nousisi lihasten maitohappotaso nousta maksimitasolle. Philippe hoiti kuitenkin tehtävän tuttuun tapaan, täydellisen puhtaalla tyylillä, lähdöstä kalkkiviivoille. Seuraavat kolme päivää saimme kuitenkin kuunnella valitusta lihaskivuista ja meidän olisi pitänyt olla jotenkin myötätuntoisia. Kerrankin tallin naistiimi sai nauraa Philippelle, jonka lempi puuhaa on nauraa meille jos jollakulla ilmenee jonkinlaisia kävelyongelmia tai lihasjäykkyyttä.

Quibus<3 ja Nisse Belgiassa

Viime viikon kilpailukalenteriin kuului lisäksi yksi oppilaslähtö Lillen Le Croise La Rochessa sekä sunnuntaina kaksi hevosta juoksi naapuriradalla Mauqanchyssa. Lillessä Source-tamma hylättiin epäpuhtaan ravin vuoksi, mutta viikonloppuna kotiin palattiin voittajina. Philippen 4-vuotias Uberino otti kierroksen jälkeen keulat ja sinnitteli hienoon voittoon. Toinen hevosemme Trophy oli hyvä viides juostuaan lähes koko matkan kolmatta rataa. Menestyminen piristi päivää joka oli alkanut kaaoksella, koska Philippe ei ollut kertonut kenellekään suunnitelmistaan hiitata neljä hevosta ennen raveja radalla ja koko henkilökunta oli juossut koko aamupäivän ympäriinsä etsimässä hevosia ja niiden varusteita.

Tällä hetkellä istun puolestani polvet ruhjeilla aamupäivän treenilenkiltä. Tämän urheiluvamman aiheuttaja on puolestaan Love You-lainen ori, joka näyttää ulkomuodoltaan täydelliseltä montéhevoselta, mutta ulkokuoren alla piilevä totuus onkin sitten tarina erikseen. Ravi on välillä mitä sattuu ja yksi askel heittää ratsastajaa viisi metriä ilmaan niin, että jokainen alastulo on kun hyppisit polvillasi asvaltilla. Olemme Erican kanssa nimenneet tämän herrasmiehen " Knee-Killeriksi". Tänään kymmenen kilometrin lenkin jälkeen törmäsin Philippeen, tällä kertaa väärään aikaan.Jouduin hänen seurakseen hiittisuoralle ajamaan " hitaan tempoisia vetoja". Polvituista huolimatta ainut asia mitä kykenin tämän treenisession aikana miettimään oli " ai,ai,ai, ai mun polvet, ai". Mutta jotenkin tästäkin koettelemuksesta tuli selvittyä ja yritin ajatella asiaa positiivisesti, että ainakin tällä kertaa ratsuni oli pysäytettävissä inhimillisellä jarrutusmatkalla.Eilen samalla hiittisuoralla leikittiin mustan orin kanssa leikkiä a) yksi-kaksi- ota kiinni jos saat b) kolme-stop- koita pysyä kyydissä. Ja talliin palasi tomaatin punainen vihainen ratsastaja.

Philippen treenitaulu

Vaikka välillä tuntuu, että Philippe osaa valita opetus- ja tyylin korjaushetkensä juuri silloin kun satulan alla viilettää tallin villein tapaus koen että olen päässyt ainakin viime aikoina melkoisen helpolla.Olemme oikeastaan Erican kanssa keskustelleet että toivoisimme että Philippe olisi meille vähän vieläkin vaativampi. Hän on nimittäin kehunut itse olleensa ennen melkoinen natsi. Yksi ravireisulla kuultu tarina kertoo kuinka Philippe oli esimerkiksi korjannut yhden apprentis pojan ratsastusryhtiä ja tyyliä aikoinaan laittamalla laudan selkään ja kiinnittämällä narun niskasta hevosen päävehkeisiin jotta selkä pysyisi suorana ja pää oikealla tasolla. Näin jälkeenpäin on Philippe myöntänyt että tämä oli ehkä vähän vaarallista ja tyhmääkin, jos kyseinen poika olisi pudonnut, mutta tällaisen neuvostolaisen treenaamisen tuloksena oli että Philippe oli vuoden ykkös jockey ja apprentis poika tuli hyvänä kakkosena perässä. Lisäksi Philippe on kertonut kuinka hän itse on joskus yhden päivän aikana hiitannut 21 hevosta. Tuossa lukemassa omat ennätykset kuuden seitsemän hevosen paikkeilla tuntuu aika naurettavilta. Mutta toisaalta laskeskelimme Erican kanssa, että jos ratsastamme päivässä neljä viisi hevosta, tekee se joka tapauksessa päivässä noin 50 km matkan satulassa ( koska alle kymmenen kilometrin lenkin jälkeen ei ole tulemista talliin takaisin :) on sekin jo aikamoinen saldo päivälle.

Tänään iltapäivällä Philippen lemmikkihevonen hurja-Rosario, jota ei miehetkään pitele, starttaa Enghienissa apprentis montélähdössä.Aamulla Philippe pakkotti meidät rikkomaan kanamunia ja ottamaan valkuaisen talteen koska aikoi hoitaa sillä silmäteränsä selkää. Minä, Erica ja Fia naureskelimme ja pyörittelimme silmiämme tälle päähän pistolle, mutta olihan tämäkin ihme nähtävä, hetken päästä nimittäin hevosen selkä höyrysi ja tuntui oikeasti kuumalta.

 Lauantaina Philippe päätti että nyt on kaksi vuotiaiden aika opetella ratsastuksen alkeet ja minä ja Erica hypimme vuoron perään viiden varsamme selkään. Lasten ensi askeleet satulassa on melkoisen hauskoja ja kun keventelee pitkin jalustimin aasiravia pitkin rataa tuntee itsensäkin melkoiseksi aloittelijaksi. Tänään pääsi vielä käsittelyyn kaksi näistä tapauksista. Viikonloppuna olisi tarkoitus tehdä pieni irtiotto Pariisiin ja Grosboihin, siihen asti jatketaan tehoratsastuksen viikkoteemaa.

A la prochaine!

Soleil, soleil !

Rhapsody Melody&Erica + Nisse Lensonin korvat

Vihdoinkin meille on saapunut ihan oikea kevät. Sääennuste näyttää seuraavalle viidelle päivälle keskimäärin kymmentä astetta ja paljon aurinkoa. Kahden viikon pituinen talvi oli ihan tarpeeksi pitkä aika iloita lumen ja pakkasen riemuista. Voisikohan Suomessakin ilmasto muuttua niin, että talvikuukaudet tiivistyisivät esimerkiksi vain tammikuuksi? Nyt täällä eletään kutakuinkin Suomen huhtikuun alkua ja sen huomaa kuinka säämuutokset tuo heti lisäintoa toimintaan ja ratsastaminenkin tuntuu helpommalta kun ei tarvitse hikoilla michelin ruumiillistuman näköisenä ja oloisena hevosen selässä. Ja se on vain niin totta, että hevosen selkään hyppääminen ja itse ratsastaminen on niin paljon helpompaa ja kevyempää hennommalla varustuksella.

Succes d'Ar, Erica ja ihana Tanguy

Philippen ja Fian tallia on riivannut viimeisen viiden kuukauden ajan erilaiset taudit ja kutakuinkin niihin aikoihin kun minä astuin kuvioihin, alkoi myös hevosten kilpakausi ja kilpailutahti ja volyympi sen kuin kiihtyy. Viikonloppuna hevosia kilpaili etelässä kahdella eri raviradalla. Neljä Hyeresissä Marseillen lähellä ja yksi Montaubanissa lähempänä Bordeauxia.Lisäksi eilen sunnuntaina yksi hevonen juoksi lähiradalla Mauqancheyssä oppilaslähdössä naapuritallin valmentajan pojan luotsaamana, tuloksena seitsemäs sija, eli käytännössä viimeiset rahat. Suoritus oli ehkä odotetusta hieman alakanttiin, mutta lisäpisteitä sateli nuoren kuusitoista vuotiaan kuskin valloittavasta hymystä ja ruskeista silmistä , joka sai meidät hoitaja tytöt huokailemaan " miksi toi ei voi olla edes vaikka kolme vuotta vanhempi?".

Etelästä ei myöskään tullut tällä kertaa sen suurempaa menestystä. Yksi kakkos tila, yksi viides ja lopuista ei mitään mainittavaa. Huomenna tiistaina suuntaamme neljän hevosen lauman kanssa Belgian puolelle karnevaaliraveihin. Jännittävää nähtävää tulee olemaan se kuinka Philippe ratsastaa ensimmäisen lähtönsä pitkään aikaan, koska on ainakin toistaiseksi vielä ilmoittanut toteuttavansa uhkauksensa.Vaikka tiedän, että kyseessä on jos jonkinasteen supermies hevosen selässä, mutta jos monen kuukauden ratsastustauon jälkeen startti menee helpon tyylipuhtaasti täysin harjoittelematta, joudun ehkä oikeasti allekirjoittamaan vitsivivahteisen sanonnan " lahjattomat ne vain reenaa".

Tämän talon pöytäkeskusteluihin kuuluu hyvinkin usein jockeyden ja meidän omat painot ja syömiset. Kyseessä ei ole kuitenkaa mikään salaattileiri kenellekään vaan Philippe on usein kertonut kuinka hänen mielestään on esimerkiksi hevosen koko tai tyyli kohtaista sopiiko se paremmin oppilaslähtöihin, jossa alapainoraja on 55kg.  Ranskassa ravilähtöjen peleissä ja palkinnoissa on niin paljon rahaa kyseessä, että asialla on oikeasti merkitystä, varsinkin kun ammattilaisten lähdöissä painoa tulee 12 kiloa lisää. Ammattilähdöissä Ranskassa miehet ovat valtaosallistujia ja painoa tulee satulaan helposti sallitun alarajan ( 67kg) verran. Laihdutuskuurille ei täällä ole siis todellakaan joutunut, päinvastoin, päivä ilman jäätelöä tai suklaakeksi vuorta sattuu kohdalle aniharvoin.Philippen mukaan esimerkiksi 56-60kg elopaino jockeylle on oikein sopiva, joten siinäkään mielessä suklaasta ei tarvitse ainakaan tässä työ ja ratsastustahdissa luopua. Ja jos joku haluaa reseptin Mr. Masschaelin dieettiin, se kuuluu näin : croisantteja, ranskalaisia, hampurilaisia, karkkeja, mars& bounty-patukoita, suolapähkinöitä, coca colaa ja kaljaa.

Nisse Lenson, joka starttaa huomenna Belgiassa Commander Crowen vierestä

Ratsastusharjoitukset sujuvat koko ajan paremmin ja toivoa ranskalaistumisesta saattaa olla ilmassa. Välillä on huonoja päiviä, kun polvia särkee, hevosen selkään hyppääminen ei meinaa onnistua tai päivä menee vasenohjaisia ratsastaessa niin, että kädestä menee tunto.Välillä joutuu puremaan hammasta hullun pullarin selässä, mutta sitä enemmän osaa sitten arvostaa niitä helpompia ratsastettavia. Hankalien hevosten kohdalla Philippe usein toteaa, että "tämän parempaa opettajaa ei ole", ja näinhän se on. Ja kuinka se lämmittää aina mieltä, kun maailman paras ( ainakin omasta mielestäni ( ei Philippen omasta:)) tulee hiitin jälkeen sanomaan " bon travail! tyttöhän alkaa ratsastaa hyvin"! Ehkä tästä vielä jotain tulee. Ehkä se on niin, että kun tekee jotain mistä oikeasti nauttii, mitä tekee koko sydämellään, se kantaa joskus yli jopa omien odotusten ja rajojen?

Ruotsinkielentaitoisille löytyy myös Erican ja Fian blogit samasta aiheesta osoitteista:
Erica: http://guldhag.blogg.se/
Fia: http://www.ecuriearonsson.com/

Tanssii tähtien kanssa

Jonkin aikaa ehdin harmitella, että tämän vuoden Suomen ravigaala jäi tällä kertaa puoli huolimattomuudessa väliin, mutta ei enää. Viime lauantaina Pariisissa ravimaailman parhaimmasta parhaimmat kutsuttiin parrasvaloihin vastaanottamaan ansaitsemansa tunnustuksen. Tällä kertaa myös minulla oli ehkä jopa ainutkertainen tilaisuus osallistua kyseiseen juhlatilaisuuteen. Joulukuussa kun Philippen tyttöystävä Fia kysyi halukkuuttani liittyä heidän seuraansa Gala du Trotiin, vastasin tietysti myöntävästi, koska ajattelin että kyseessä on varmasti hauskat bileet.

Launtai aamuna hoidimme talliaskareet tavallista tahdikkaammalla vauhdilla ja tallin naisvahvistus toisensa jälkeen katosi kampaajan tuolille laittamaan tukat kuntoon. Edellis iltana olimme työkaverini Erican kanssa juoksennelleet pienessä Beauvaisin kaupungissa etsimässä korkokenkiä, laukkuja, koruja ja muita asiaankuuluvia oheistarvikkeita. Pienestä epätoivosta huolimatta, johtuen siitä että kaikki kaupat kyseisessä kaupungissa sulkevat ovensa kello 19 jonka jälkeen asiakkaat heitetään ulos ( kuten meidät kenkäkaupasta), löysimme kaikille kaiken mitä halusimmekin.

Kun tukat oli saatu kuntoon ja mekot päälle käänsimme auton nokan kohti Pariisia. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme itse juhlapaikalle, jolloin viimeistään tajusin, että nämä ei olletkaan ihan jokaisen lantsaritreenarin bileet. Heti tuloaulassa vastaan kävelivät Frank Nivardit, Raffinit, Baziret ja muut Ranskan ravimaailman huiput. Naapuripöydässä istui tuoreen Prix d'Ameriquen voittoajan Ready Cashin valmentaja Thierry Dulvanstein ja tarkemmin ympärilleni katsottuna lähes joka pöydässä istui joku julkkis tai joku joka oli paikalla lunastamassa palkintoa. Vähiten meidän pöydässä, jossa istui vuosina 2002-2006 kultaisen jalustimen eli vuoden parhaan montéjockeyn tittelin voittanut. Arvaatte varmaan kuka.

Myös gaalatilaisuus itsessään oli kotimaista versiota jos jonkin verran glamourin täytteisempi tapahtuma.Ruoka, oheisohjelma, rekvisiitta ja vähiten juhlaseurue oli häikäisevää. Tällaisessa seurassa sitä tunsi itsensä jotenkin todella pieneksi ja mitättömäksi. Kun katsoi kun raviurheilun " aatelissukujen" lapset astelivat lavalle vastaanottamaan palkintoja, puhummattakaan siitä vanhemmasta konkarisukupolvesta tuntui jotenkin hurjalta että itse on edes paikalla koko juhlasalissa.Kerrassaan upeat juhlat siis. Shamppanja virtasi ja loppuillasta, tai yöstä juhlasali muuttui tanssilattiaksi. Ja voisiko parempaa tanssittajaa saada kun vuoden ohjastajan, kultaisen kärryn voittaja, itse Jean-Michel Baziren?

Juhlahumusta karuu palu arkeen tapahtui jo kuitenkin seuraavana aamuna. Kotiin saapumisaika oli aamuyön paremmalla puolella, joten sunnuntaina juhlaporukka heräsi tallille vasta myöhemmin aamupäivällä.Ohjelmassa oli myös ravit Mauqauncheyn naapuriradalla mistä kotiin palattiin voittajina!

Pohdin tämänkertaista kirjoitusta aloittaessani, että en ole tällä kertaa aloittanut tarinaani kovin johdonmukaisesti. Olisi siis ehkä aika kertoa hieman taustatietoja paikasta ja arkirutiineistamme. Jokainen päivä ei suinkaan ole yhtä juhlaa, päinvastoin.

Viimekertainen Ranskan tourneeni päättyi viikon tehoratsastusleirille Philippe Masschaelin tallille pieneen Formerie nimiseen kylään. Kauhunsekaisista ennakkoodotuksista huolimatta ihastuin paikkaan ja ihmisiin niin paljon, että aloin jo silloin hieroa alustavia työsopimus neuvotteluja tälle talvelle. Suomessa opiskelin muutaman kuukauden yliopistolla tehokkaaseen tahtiin. Suoritin tarvittavat kurssit loppuun kahta sivuainetta varten ja sain kuin sainkin tarvittavat opintopisteet kasaan, että ennen lähtöä sain laitettua pääaineenvaihto hakemus paperit vetämään. Opinnot alkoi jo maistumaan niinkin hyvin, että ajattelin että on suorastaan idioottimaista keskeyttää ne taas ja lähteä  maailmalle haahuilemaan. Mutta tällä hetkellä tuntuu, etten olisi voinut parempaa ajoitusta valita.

Ja täällä nyt ollaan, kolmatta viikkoa töissä uuden montén jockeyn tyylin läpimurron tehneen konkarin Philippe Masschaelin ja tämän avovaimon Sofia Aronssonin palkkalistoilla. Kyseinen pariskunta on vuokrannut 19 hevosen tallin Ulf Nordinin hevostilalta, joka käsittää kolme tallia, kävelytyskoneen, kaksi ravirataa ja hiittisuoraa sekä aika lailla lääniä. Meidän tallistamme löytyy tällä hetkellä n. 26 hevosta, kukaan ei pysy oikein perässä tarkassa määrässä. Sofian valmennuksessa on hevosista 7 ja loput juoksevat Philippen nimiin. Suurin osa Philippen hevosista on 1-3- vuotiaita nuoria hevosia, mutta joukkoon mahtuu myös vanhoja kilparatojen konkareita, kuten ehkä suomalaisillekin tuttu, viime vuoden Finlandia montén kakkonen Organdi d'Or.

Työaika on tässä yrityksessä todella liukuva. Aamulla tallille lähdetään kotoa yleensä puoli seitsemän ja puoli kahden välillä. Asumme kaikki, kolme työntekijää sekä Fia, Philippe, Haloo-koira ja Mimi-kissa n. 5 kilometrin ajomatkan päässä tallilta. Aamun toimiin tallilla kuuluu hevosien ruokkiminen, tarhaus ja etsintäoperaatio mihin Ulf Nordinin tarhoihin, tai oma tekemiin uusiin tarhoihin Philippe on illalla piilottanut hevosiamme. Tätä seuraa tallin siivous, jonka jälkeen vuorossa on aamupala sekä päivän Paris Turf-lehden lukuhetki, jonka jälkeen on aika ryhtyä ajamaan ja ratsastamaan hevosia.

Normaalisti minä ja Erica treenaamme hevoset ratsain, mutta on päiviä jotka kuluvat meilläkin kärryn penkillä. Yleensä aamupäivän aikana ehdimme ratsastaa kahdesta neljään hevosta, riippuen ajetaanko hiittiä, hölkätäänkö vai lähdetäänkö lähiympäristöön kävelyretkelle. Parin viime viikon aikana täällä on vallinnut sellainen Siperian ilmasto, että eräälläkin ratsastustreenilenkillä kun mittari näytti -15c ja pellolla puhalsi viisi astetta päälle itkin jäätyneitä sormia ja varpaita ja suunnittelin vakavissani kotiinlähtöä. Epätoivon hetkiä enemmän on kuitenkin hauskaa aikaa ja rankka työ tuntuu helpommalta kun ympärillä on upeita ja huumorintajuisia ihmisiä. Kymmenen kilometrin hölkkälenkki ratsain sujuu aina nopeammin jos sen viettää imitoiden erilaisia epäonnistuneita ratsastustyylejä ja mahdollisia voiton tuuletuksia ja nauraa niin että meinaa tippua satulasta.

Joukon hauskin ja rennoin tyypi on kuitenkin itse maestro, mitä en olisi voinut itse ikipäivänä kuvitella. Philippe on mukavin ja vaatimattomin ihminen saavutuksiinsa nähden mitä olen tavannut. Välillä huumori saattaa olla herkimmälle vähänä rankkaa, kuten valmentajan ominaisuudessa annetut kannustushuudot satulaan hyppäämisen " No niin, kyllä sä sinne pääset, vai oletteko te taas syöneet ja lihonneet niin paljon ettette jaksa pungertaa, hahaha". Tässä seurassa on aina keskellä sellaista tilannekomiikkaa, että olen varmasti ehtinyt näiden viikkojen aikana ehtinyt hankkia monia ikävuosia lisää. Vai voisitteko olla nauramatta jos näksitte ravintolareissulla Philippe Masschaelin ratsastamassa vaalean punaisen kolikoilla toimivan muoviponin selässä montetyylillä?

http://www.lexippique.fr/definition-hippique-courses_masschaele-philippe

Ja takaisin tallirutiineihin. Hevosten ajon jälkeen, yleensä kello yhden aikoihin on työväen ruokahetki kotona tai jossain Formerien kylän pienistä ravintoloista. Iltapäivälle hengailemme Equidian ääressä tai väsymystilasta riippuen--nukkuen pari tuntia, jonka jälkeen on aika palata takaisin tallille. Iltaisin ajamme tai ratsastamme loput hevoset, siivoamme karsinoita tarhaamme hevosia ja hoidamme hevosten jalkoja tai muita askareita. Tallista sammuvat valot yleensä kuuden ja seitsemän välillä.

Kuten matematiikassa vähemmän lahjakaskin osaa laskea, työtunteja on päivässä monta ja varsinaisia vapaapäiviä on harvakseltaan. Välillä olo on todella kuitti ja monena iltana sänkyyn on kaaduttu yhdeksän aikoihin, ilman nukahtamisongelmia. Joskus kun satuloi kuudetta hevosta ja polvet on ihan ruhjeilla ja takana on kahdenkymmenen karsinan siivous, tekisi mieli huutaa että " mä en enää jaksa!", mutta jollain sisulla sitä aina jaksaa eteenpäin ja jälkeen päin on aina mahtava voittajafiilis. Varsinkin kun tähtäimessa on Ranska, kesä ja kilparadat sitä jaksaa, kun on jotain mitä odottaa.

Ja välillä sitä pysähtyy miettimään, että kuinka hieno on tällainen tilaisuus. Olla yhden maailman parhaimpien montéjckeyden listoille lukeutuvan opissa ja tehdä työkseen jotain mistä oikeasti joka päivä (ainakin lähes :) nauttii ja siitä vielämaksetaan. Tällä hetkellä sekään ei oikeastaan häiritse, että vapaa-ajan hereillä olo tunteja ei päivässä montaa ole, ja nekin kuluvat usein neljän seinän sisällä samassa seurassa syöden tai leväten, eikä hevosten lisäksi muuta elämää juurikaan ole. Mutta jotenkin tästä niin nauttii. En haluaisi ehkä tätä koko loppu elämääni, mutta juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu niin oikealta.

Comment c'est belle la vie?  

La panique, maa on valkoinen!

Liian aikaisin kävin huutelemaan keväisistä merkeistä täällä Ranskassa. Aamulla Philippe kävi käynnistämässä auton ja ilmoitti, että lunta on tullut ja kunnolla. Ajattelin ensin, että kyseessä on ranskalaisille (belgialaisille) tyypillinen tapa kuvata sitä että maassa on siellä täällä lunta muistuttavia raemuodostelmia. Mutta ei, kyseessä oli ihan suomalaisenkin poskiin pureva lumimyräkkä. Viiden minuutin matka tallille sujui aika jännittävissä tunnelmissa, volvossa  kesärenkaat alla ja tuulilasi lumen peitossa, koska Ranskassa ei juurikaan ilmeisesti lumiharjoihin investoida.Saatikka että niitä osattaisiin käyttää.

 
Aamu sujui kutakuinkin rivakasti tähdäten siihen, että kaikki ehtivät ajoissa raviradoilleen. Ajomatkalla tallille siis selvisi myös se, kuka oli menossa minnekkin ja omalle osallenni sattui tällä kertaa Vincennesin keikka Nordinin tallilla työskentelevän tytön kanssa. Tuntia ennen kuin Philippen ja kollegani Erican oli tarkoitus lähteä Mauquenchyhyn raveihin, tuli tieto että ravit on peruttu koska tiet ja rata olivat lumen takia niin huonossa kunnossa. Itse jatkoin kiirehtimistä omiin karkeloihini, ja jo hevosauton tankkausreissulla hirvitti, että kuinkahan kesärenkailla luistellaan Vincennesiin asti, kun alkumatkakin kulkee pieniä kyläteitä. Saimme juuri hevoset ja itsemme kuntoon ja pakattua autoon, kun Philippe juoksee auton perään ja ilmoittaa, että oli saanut tiedon, että suuremmatkin tiet ovat niin huonossa kunnossa, että emme lähde ottamaan riskejä. Tuntuu jotenkin hurjalta, että itsekin vaipui ranskalaiseen lumihysteriaan, vaikka -4 ja vähän lunta maassa olisi Suomessa talvisunnuntai parhaimmillaan. Mutta kun autoilta ja hevosilta puuttuu nastarenkaat alta, ei liikkuminen näillä kulkuvälineillä ole tällaisena päivänä ihan sitä kaikkein turvallisinta.

Joskus meillä saattaa olla myösvähän siistimpää

Niinpä siis tytöiltä ja hevosilta rusetit pois hiuksista ja takaisin talikon varteen. Aamun kuuma keskustelu siitä kuinka tästä lumesta selvitään jatkui läpi aamupäivän. Täällä olemme jo pitkin viikkoa joutuneet ryhtymään varatoimenpiteisiin esimerkiksi veden suhteen, joka joudutaan kantamaan naapuritallista meidän talliin koska kaikki putket on jäässä. Tallin käytävä oli satanut yön aikana täyteen lunta ja jäätyi päivän mittaan. Philippen mielestä oli viisasta ratkaista luistinrata ongelma  sillä että tallinkäytävä muuttui ikäänkuin lantalinjastoksi.Suomalaisilla eläinsuojelu- tai hygieniaviranomaisilla saattaisi olla sanansa sanottavana jos näkisivät ranskalaisen rennontyylisen tallinkäytävän, jossa tavaroita ja loimia roikkuu vähän siellä täällä ja tallinkäytävällä on kaksikymmentäsenttiä hevosenlantaa.

Pohdimme työkaverini Erican kanssa eilen, että täällä Ranskassa hevosten käsittely ja niiden kanssa toimiminen on jotenkin rennontyylisempää ja sen myötä ehkä hevosetkin on jotenkin paljon suomalaisia tai ruotsalaisia lajitovereitaan lauhkeampia. Esimerkiksi perjantaina meidän tallilta vietiin neljä hevosta Grosboihin Pariisin koelähtöön. Paikan päällä saimme kuitenkin vain kolme karsinaa, joten kaksi hevosta piti valjastaa samassa karsinassa. Siinä nämä kaverukset sitten seisoivat kiltisti, jopa se toinen jonka olin kiireessä unohtanut karsinan ovi auki, vain yhdellä narulla kiinni seisoi kiltisti vieläkin omalla paikallaan kun tulimme takaisin paikalle karsinatoverin koelähdön jälkeen. Viidenkään hevosen tarjaan taluttaminen ei ole yleensä ongelma, vaikka kyseessä on kuitenkin nuoria, pääasiassa kahdesta viiteen vuotiaita hevosia. En tiedä mistä tulee legenda, että ranskalaiset hevoset ovat jotenkin hulluja, koska ainakin tähän asti tuntemani tapaukset ovat pääasiassa luonteeltaan kuin lauma laupiaita samarialaisia.

Monsieur Masschaele auton siivous puuhissa

Hevosten kanssa toiminen on täällä todella ammattimaista ja hevoset valmennetaan ja hoidetaan hyvin, koska ravikilpailuissa on kyse kuitenkin suurista tuhansien tai kymmenien tuhansien ykköspalkinnoista. Hevosia ja valjaita ei kuitenkaan puunata aamusta iltaan, vaan ongelmat hoidetaan jos niitä on mutta muuten, ainakin maalla hevoset saavat viettää aika lailla " hevosen elämää". Raveihinkin lähdettäessä hoitajan meikkaustuokio saattaa kestää kauemmin kun hevosen puunaaminen.Vaikka itselleni ominaista on jopa neuroottinen suhtautuminen järjestykseen ja siisteyteen, on täkälainen toimintatapa jotenkin toisaalta rentouttavaa. Kaikki ei ole aina ihan siellä missä pitää, mutta löytyy lopulta kuitenkin. Yksikään päivä ei ole samanlainene, saatikka että se sisältäisi minkäänlaista suunnitelmaa tai työnjakoa hevosten valmennuksesta tai muista töistä, mutta kaikki asiat saadaan kuitenkin yleensä hoidettua ja jos ei, se voidaan tehdä myös huomenna. Päivät on pitkiä ja töitä on paljon, mutta siitä ei niinkään oteta stressiä, eikä kukaan joudu giljotiiniin jos hiittihevonen ei ole valjaissa kello 8.30, koska siinä vaiheessa ei vielä yleensä edes tiedetä mitä päivän aikana tapahtuu.

Sunnuntai-iltapäivä kuluu siis ravien sijasta erinäisiin lumesta selviytymisoperaatioihin tallilla. Huomenna, tai sitten kun ilmasto olosuhteet muuttuvat taas ranskalaisemmaksi, saamme kaikki kuluttaa taas urakalla satulaa ja kärrynpenkkiä. Tiistaina joitakin hevosia pitäisi juosta Belgiassa, mutta nähtäväksi jää salliiko sää meidän tällä kertaa lähteä reissuun.

C'est parti encore

Blogin alkuperäinen otsikko ei ehkä kuvaa tällä hetkellä enää aivan täysin blogikirjoitusten sisältöä, mutta ajatellaan vaikka kuvainnollisesti että Ranskassa on Suomeen nähden aina kesä. Tällä kertaa sijaintina on tosin  Ranskan Siperiaksikin kutsuttu Pohjois- Ranskassa sijaitseva Formerie. Kyseisessä kylässä ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien alueiden ilmasto on nimittäin jostain syystä jäänyt sellaiselle tasolle, että täällä on aina vähintään viisi astetta kylmempää kun esimerkiksi Pariisissa, joka sijaitsee vain vajaan parin tunnin ajomatkan päässä. Joka tapauksessa tänäänkin mittari oli päivällä jo positiivisella puolella ja Helsinki on tällä hetkellä kuulemma lumen takia kaaoksessa ja ravejakin on pakkasen takia jouduttu Suomessa perumaan, joten kesän puolellahan täällä pienistä aamupakkasista huolimatta ollaan.

Blogi syntyy yhteistyössä Mimin kanssa

Meidän farmi

Tällä kertaa ei sen enempää tarinaa, kun että perille päästiin Pololla kahden naisen ajovoimin viikko sitten yötä vasten neljän maan halki läpi Pariisin keskustan Googlemapsista tulostetuilla kartoilla. Viikonloppu meni Pariisissa lomaillen ja Prix d'Ameriquen päätteeksi auton keula kääntyi kohti Formerien kylää. Alku viikko meni hammasta purren, polvia laastaroiden ja iltaisin lihaksia turrutettiin mobiliaatilla ja punaviinillä. Nyt tuntuisi pahin olevan takana ja on aika alkaa nauttia. Olen miettinyt useampaan kertaan oliko tämä oikea päätös keskeyttää opiskelut taas ja lähteä taas tänne, ja miksi näin niin paljon vaivaa sen eteen että saisin viettää elämää joka koostuu lähinnä tallista, syömisestä ja nukkumisesta. Mutta se tunne, mikä oli täältä lähtiessä on palannut taas. Kun aamulla auringon noustessa näät silmien kantamattomiin tyyytyväsiniä syövien hevosten silhuetteja, kun kyyneleiden ja taisteluiden jälkeen satulan alla onkin kimpale kultaa ja  kun auringon paisteessa avautuu pitkä suora jota ranskalainen ratsu menee isoa kovaa ja vieressä oppi-isä huutaa : hyvältä näyttää!, ne on niitä onnen hetkiä mitä ei muualta saa ja miksi jaksaa vaikeistakin hetkistä huolimatta jatkaa.

Huomenna kello soi taas kuudelta, raveja on huomenna kahdella raviradalla, eikä kukaan vielä teidä kuka lähtee minne ja kenen kanssa. Niin kuin perjantai aamuna koelähtöihin lähdettäessä aamulla kello kahdeksan : " Anna lähdetkö mukaan Grosboihin? Joo, ei? Joo, ei?", " Öö, joo kai, monelta lähdetään?" " Viisi minuuttia, ja mennään". Näillä ennakkotiedoilla edetään huomiseen.  Koitan ensi viikolla jakaa tämän viikon parhaat palat detljeineen vähemmän väsyneenä, A tout a l'heure!

Kotimatkalla Grosboisista kotitiellä