Uusikuu

Sapphire Merite Belgiassa

Kun on aika ottaa elämässä taas uusi askel. Jättää taakse yksi aikajakso elämästä ja aloittaa uusi. Lähes kymmenen antoisaa kuukautta on takana écurie Masschaelin palveluksessa ja nyt on aika ottaa suunta kohti uutta. Aina ei ole ollut helppoa, joskus on itkettänyt, usein on tehnyt mieli pakata laukut ja luovuttaa. Ja sitten on ollut niitä antoisia hetkiä, kun huomaa oppineensa niin paljon uutta, kun on ollut sellainen olo, ettei ole koskaan ollut niin onnellinen tai kun ylittää maalilinjan ensimmäisenä, hymyilee ja miettii, mä elän mun unelmaa.

Philippe, on ollut mitä mahtavin opettaja ja suosittelen jokaiselle lajin ystävälle pyhiinvaellusta edes kerran elämässään tämän konkarin oppiin.Tämä mies on todella ainutlaatuinen tuttavuus ja omalla jopa raivostuttavalla asenteella olla välittämättä mitä muut ajattelevat, hän on ikään kuin puolivahingossa saanut aikaan vallankumouksen Ranskan raviurheilun historiassa. Muistelimme Philippen äidin kanssa muutama päivä takaperin jockey-tyylin läpimurtoa Ranskassa. Madame Masschaele kertoi kuinka Philippelle naurettiin ja ilkuttiin alkuun uudesta tyylistä: " Katsokaa, siellä se belgialainen mopedikuski taas menee!".

Muutaman päivän päässä odottaa loma Suomeen, jonka jälkeen uusi osoite löytyy viisitoista minuuttia Charles de Gaullin lentokentältä Chamant-nimisestä kylästä. Ystäväni Sofia Aronsson pyörittää hevostoimintaansa täällä ja samasta ympäristöstä löytyvät myös ranskalaisvalmentaja Jacky Bethouart sekä ruotsalainen ravisuuruus Robert Bergh. Fia tarvitsee kuukaudeksi kahdeksi apua hevosten kanssa nykyisen työntekijän Riikosen Sannan Suomeen paluun vuoksi. Niinpä päätimme, että riennän Fian avuksi siksi aikaa kun allekirjoittaneelle löydetään uusi haasteita antava ja kilvanajo- tavoitteita palveleva tukikohta läheltä kohdetta Pariisi.

Philippen näkemys kestävästä sekä  ideaalista hevosaitauksesta

Kun tässä kesän ja syksyn mittaan on tullut valitettua kuinka on kiire ja rankkaa, eikä jaksa voisin tällä kertaa kertoa vähän iloisempia uutisia. Tällä hetkellä voisin kuvailla elämän rytmiäni melkeinpä rauhalliseksi. Philippe on vähentänyt reilusti hevosia ja "raadot" on lähetetty kuka mihinkin määränpäähän.Kesäradat ovat lopettaneet kautensa toisensa jälkeen ja ravikalenteri näyttää melkeinpä pelkkää Vincennesiä. On outoa viettää sunnutait kotona ja olla tien päällä ehkä maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Meidän firman jäljellä olevista  hevosista suurin osa kun on ikäänkuin lomautettuja talvimeetingin ajaksi.

Team Nordin :)

Vatsahaava-episoidin pysäyttämänä olen yrittänyt opetella olematta stressaamasta aiheellisista ja aiheettomasti asioista. Harjoituksen alla on esimerkiksi karkoittaa sellaiset ajatukset, että " entä jos musta tulee nyt laiska kun en tänäänkään ajanut kuin neljä hevosta ja tallikin suljettiin jo puoli kuusi". En tiedä pystynkö koskaan muuttamaan ajatustenkulkuani ja lakata stressaamasta aiheista kuten onkotämänyttarpeeksihyvintehty tai mitäjos tai ehdinkövarmastikaiken. Mutta joka tapauksessa, kun ympäristö hetkeksi joustaa ja edes koittaa relata on, itsellä ja ympärillä olevillakin paljon parempi olla.

Jos edelliset blogitekstit ovat olleet vähän melankolisia, nyt vihdoin tuntuu siltä että täällä sumuisessa ja sateisessa Pohjois-Ranskassa näkyy välillä myös auringonsäteitä. Oppilaslisenssin saaminen saavutuksena tuntuu hyvältä ja kaikki muutkin asiat tuntuvat loppujen lopuksi järjestyvän parhain päin. Ranskan kilparatojen debyytti on myöskin takana. Tämä tapahtui viikko sitten Croisé- Larochin PMU- ( lue TOTO) raveissa ja vaikka lähtö meni pilalle lähtölaukan takia, oli lähdön jälkeen silti sellainen fiilis, että tämä on niin hienoa kun kuvittelinkin. Kuten mainitsin edellä, talvikaudella raveja on vähemmän ja tätä myötä myös oppilaslähtöjä. Todellista läpimurtoa kilvajon saralla täytynee siis odotella seuraavaan kesäsesongin alkuun. Siihen asti treenataan, koitetaan oppia paremmaksi ja aina välillä koitetaan muistaa nauttia välillä vain nauttia elämästä!

Kesämuistoja. Meeting Divonne-les-Bains. Alla Philippen varastama jarruton pyörä.

Talliraivo

HIHS 2012 (c) Katri Johansson

Kun yllä puhuin siitä, että kun löysää vähän pipoa saattaa alkaa nähdä maailman vähän harmonisemmin silmin. Olin jo nimittäin alkanut tunnistaa itsessänikin erinäisiä Talliraivon-piirteitä. Talliraivo on ystäväni Essin (nimeä ei ole muutettu) antama yhteisnimitys kaikille hevosalalla liian pitkään olleille, yleensä naishenkilöille, joilla on tapana valittaa, huutaa, kitistä tai vaihtoehtoisesti olla puhumatta ja näyttää muuten vain jatkuvasti sitruunan syöneeltä.

Talliraivoja löytyy niin ratsu- kuin ravialalta ja näiden pelättyjen henkilöiden saapuessa saluunaan, muut vaikenevat ja pyrkivät pysymään pois tieltä. Yksityisen ratsuhevosen omistava takakireä talliraivo on täysihoitotallia pyörittävän hevosyrittäjän painajainen. Talliraivo aiheuttaa tallinomistajalle palkatonta ylityötä hevosensa erityisruokavalioilla ja erityisjärjestelyillä ja muistaa valittaa mikäli hänen ja hevosensa saamassa palvelussa on epäkohtia.Tallin muutkaan asiakkaat eivät säästy talliraivon piinalta.

Raviurheilumaailman talliraivot ovat useimmiten hevosenhoitajia tai valtansa mahdin tuntevia ravivalmentajien puolisoja, jotka aiheuttavat työilmapiiriin väreilevää jännitettä.Raviurheilun talliraivolla on tavanomaisen sijainnin lisäksi silmät takaraivossa sekä piilokameroita asennettuna ympäri tallia sekä sen välittömässä ympäristössä. Näin talliraivo voi omien toimiensa lisäksi seurata myös muiden kolleegoidensa tai alaistensa työn edistymistä ja näin ollen voi tarpeen tullen ilmoittaa muille mikäli huomauttamista löytyy. Talliraivo ei tyydy puhumaan pahaa selän takana muista vaan saattaa huudella tallinkäytävillä kovaan äneen: " Maijan karsinoiden putsaustaidoissakin olisi kyllä parantamisen varaa, ei ihme että se on taas ensimmäisenä valmis!".

Talliraivo vai muuten vaan epänormaali?

Talliraivo karjuu myös viattomille hevosille ja hänen kantamansa taakkansa helpottuu kun hän pääsee purkamaan toiselle talliraivolle sydäntänsä siitä, kuinka väärin on kun muut eivät osaa tehdä mitään oikein, ovat hitaita, laiskoja tai muuten vain tyhmiä. Talliraivo ei ole pohjimmiltaan paha ihminen, hän on vain ajautunut ajankuluessa sellaiseen tilaan, ettei hänen maailmankuvaansa mahdu muuta kuin talliympäristö ja siihen liittyvät seikat. Kun tähän lisätään kiire, yöunista puuttuvat tunnit, vapaapäivien puute, vaativa pomo, motivoimaton palkka, tallityönteijä parka karkeroituu, tulee kateelliseksi, kärttyiseksi ja muodonmuutos talliraivoksi on valmis.

Mikäli josta kusta tuntuu, että tuntee henkilön josta löytyy edelläkuvaillun kaltaisia piirteitä, ja että se ei varsinkaan ole minä itse, suosittelen miettimään kuinka voisi ainakin välillä aloittaa aamut vähemmän kitkerällä kahvilla. Tallilla voi olla ihan kivaakin tolla töissä, vaikka Liisa laittoikin luudan väärään paikkaan ja hevosillakin on muuten varsinkin hyvä kuulo!

I have a dream

(c) Katri Johansson

Jos johonkin uskoo, jos jotain haluaa enemmän kuin mitään muuta.
Kun kulkee määrätietoisesti polkuaan pitkin, eikä käänny takaisin,
kun tuulee.
Kun loppuu usko, kun jo melkein luovutit. Kaukana on helppo elämä,
tahdon voimaa testataan. Mahdotonta ei ole mikään,
mutta unelmilla on hinta,
 ja minä maksan hinnan.



Kuten viimesin blogi-merkintä kertoo, edeltävä kuukausi on eletty aika lailla pohtien, että miten tästä eteenpäin. Oikeastaan suurin syy miksi olin alunperin palannut Ranskaan ja miksi täällä tällä hetkellä olen on se, että saisin ranskalaisen oppilaslisenssin ja pääsisin ratsastamaan kilpaa montén luvatussa maassa. Ja kun maailmankuvani kerran käännettiin ylösalaisin, on tyttö vaeltanut siitä lähin melko eksyneenä elämässään.

Jäisinkö kuitenkin yrittämään? Riittääkö motivaatio jos kilparadat näkyvät vasta kuukausien päässä?
Pitäisikö sittenkin palata Suomeen jo nyt opiskelemaan? Hakisinko yliopistoon Ranskaan? Miten poikaystävä? Miten elämä täällä? Miten elämä Suomessa? Mitä jos nyt lähden niin kadunko? Onko minussa naista luovuttamaan?

Näitä kysymyksiä on tullut pyöriteltyä ja vähän lisääkin. Uusia ideoita ja päätöksiä on tullut siihen tahtiin, etten itse saatikka lähiomaisetkaan ole enää pysyneet kahta päivää pidempään kartalla. Ai Etelä-Ranskaan? No onhan sekin vaihtoehto. Austraaliaan? Ai lähdet sittenkin Suomeen opiskelemaan, ja jätät mut tänne? Aijot ostaa Organdin ja kilpailla sillä Belgiassa? Kukaan ei enää jaksa kun sun suunnitelmat muuttuu kaksi kertaa päivässä.

(c) Katri Johansson

Kun sitten eräänä päivänä tulin todenneeksi sen, ettei tässä elämässä ole kukaan onnistunut minua hetkeä pidemmäksi aikaa lannistamaan. Kaikkien harhaan kuljettujen risteyksien kautta palasin alkupisteeseen. Päätin että kertokaa minulle vain se hinta, mutta tätä minä haluan nyt. Enemmän kuin mitään muuta. Ja vaikka se ei tule olemaan helppoa, mutta jos nyt lähden niin kaikki työ, kaikki se, valuu täysin hukkaan. Raviurheilutermein, aivan maalisuoran alussa.

Tämän päätöksen jälkeen, hitaasti ja kärsivällisyyttä vaatien, pienien epätoivon hetkien jälkeen asiat ovat jotenkin pikkuhiljaa alkaneet järjestyä. Kaivattu paperi toisensa jälkeen, pienellä viiveellä ( ei puhuta viikoista) ilmestyivät postilaatikoomme. Keskusjärjestön herrat käsittelevät lisenssiasioita vain maanantaisin, kun kansioni viimein kokonaisena saavutti määränpäänsä, jotta trendi jatkuisi tutunlaisena, oli kahtena ensimmäisenä maanantaina lisenssijaoksessa erityisen ruuhkaista.


Kun kaiken tämän psyykkeen horjutuksen päälle, työt eivät todellakaan lopu kesken, viimeinen vapaapäivä näyttäisi olleen elokuun lopulla, koitat kaikelta ehtiä selvittää kaoosta kotona ja töissä, pitää yllä sosiaalista elämää ja hoitaa parisuhdetta yöunien kustannuksella voisin vitsailla että vatsahaavanhan tässä kaiken keskellä vielä saa. Mutta siihen se hauskuus jääkin.

Pari kuukautta sitten oudot vatsakrampit silloin tällöin astuivat kuvaan ja jonkin ajan kärsittyäni painelin poikaystävän painostamana vastakohtaisesti lääkärille. Eihän sellaiseen kannata tuhlata turhaan aikaa! Sain reseptilääkkeet ja asia hoitui kuntoon, kunnes kaikki alkoi uudestaan. Muutaman viikon päästä taas lääkärille ja lääkkeet uudestaan kehiin. Olin jo aikaisemmin saanut lähetteet erinäisiin kokeisiin, mutta ajattelin ettei tässä nyt kannata turhaan tehdä numeroa kun ne lääkkeet nyt kuitenkin auttaa. Jossain vaiheessa lääkkeetkin kuitenkin sitten lakkasivat toimimasta.

(c) Katri Johansson

Ensin oltiin yksi päivä poissa pelistä perjantaina. Sunnuntaina piti ajaa kilpaa Belgiassa ja koitin tsempata itseäni, että kyllä sä kestät, sitten heti alkuviikosta taas lääkäriin. Sunnuntai- aamupäivällä kesken tallitöiden kipu yltyi yhtäkkiä sellaisiin mittapuihin, ettei millään, vähiten illan startilla ollut enää mitään merkitystä. Itkin ja huusin ja makasin kippurassa lattialla, kun Philippen äiti kiidätti kotilääkärin hätiin. Kipupiikki helpotti ja lääkäri passitti suoraan lähimpään sairaalaan ensiapuun. Sairaalassa asiaa tutkittiin ja lääkäri kertoi oireiden viittaavan vatsahaavaan. Vietin muutaman tunnin tutkittavana ja lääkittävänä sairaalassa ja sain kotiläksyksi mennä Ranskassa samantien mahantähystys sekä muihin asianmukaisiin tutkimuksiin.

Tästä lähtien on vuoroin juostu lääkäreillä, sairaaloissa tähystyksissä, verikokeissa, ultraäänissä ja loppuaika vietetty kotona enemmän tai vähemmän kivuliaissa tunnelmissa sänky- ja sohvapotilaana. Tähystyksissä todettiin kuin todettiinkin pieniä haavoja vatsassa ja tästä eteenpäin lääkkeitä, lepoa ja tiukkaa dieettiä. Hyvästi vain nyt hetkeksi myös ystäväni punaviini. Voisin vain todeta, että jos et itse tajua pysähtyä niin sinut pysäytetään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tielleni näin astutaan, mutta ehkä sitä näin raskaimpien kolauksien kautta oppii oikeasti joskus hidastamaan oikeaan aikaan.

 Sairastamisen kurjuuteen tuli valoa kuitenkin tänä aamuna, kun puhelimeeni saapui kaksi viestiä ystävältä. Kuva SECF:n ( Ranskan keskusjärjestön sivuilta) jossa Mlle. A. Heikkiselle oli tehty alustava ilmoittaminen starttiin ja sen perään viesti " huomasin, että meidän nurkilta löytyy nyt uusi jockey!" Vaikka koko yö oli vietetty kipeänä ja käveleminenkin sattui, yhtäkkiä hypin ja kiljuin ympäri taloa niin että kissakin näki parhaaksi   juosta yläkertaan sängyn alle piiloon.

(c) Katri Johansson

Unelmoikaa. Olkaa kärsivällisiä. Uskokaa itseenne.
Kurjuuden hetkellä, kun sitä vähiten odottaa.
Silloin se aurinko vihdoin nousee!

Ei kurjuutta kummempaa

Onnenhetkiä 2.9 Mons

Vaikka ystäväni Suomessa toisensa jälkeen ovat yrittäneet vakuuttaa, että tällä hetkellä Suomessa eletään syksyä jopa tavanomaista sietämättömissä olosuhteissa, en voi väittää että täällä menisi yhtään sen paremmin. Jos Suomessa sataa koko ajan, niin täällä, on alkamassa satamaan, sataa tai on juuri satanut. Katsoin tänään sääennusteita kuukauden eteenpäin toiveekkaana siitä, että tulevaisuus näyttäisi valoisammalta ja tulin samantien katuma päälle.

Kuten me kaikki tiedämme, kurjuus ei yleensä saavu elämäämme yksin. Kun elämme kurjuuden perioidia, on täysin turha yrittää täyttää mieltä positiivisilla ajatuksilla. Elämäntapaoppaiden " nauti elämän pienistä iloista"- vinkit voivat vain pahentavaa asiaa ja oma tekopyhyys alkaa raivostuttaa, " onneksi näillä uusilla kumisaappailla joissa ei ole reikiä sentään kelpaa tallustella mudassa!", " suomessa kyllä on asiat huonommin, on oltava onnellinen kun täällä sataa vaakatasossa, kun on sentään kolme astetta lämpimämpää".

Roublard D'Auriac

Ja sitäkin, että Ranskassa virkamiestasolla ollaan vähän byrokraattisia, tulisi ajatella positiiviselta kannalta, koska ollaanhan täällä muuten niin mukavia. Suomen Kelassa saat paperisodan lisäksi asioida sitruunadietillä elävien naishenkilöiden kanssa, joiden taitama suurin kohteliaisuus on sanoa päivää, jos sitäkään. Ei vaan, kaikesta ihanuudestaan huolimatta Ranskassa käytännön asioiden, saatikka ohjastalisenssin ajaminen on hermoille todellista, armotonta ja rankkaa sotaa!

Lähes yhdeksänkuukautta sitten saavuin Ranskaan haaveenani päästä ratsastamaan tässä maassa kilpaa. Jäähdytin opinnot ja jätin jälleen kaiken Suomeen, haaveenani vain ratsastaa ja antaa itsestäni ihan kaikki ja vielä sekin mihin en edes tiennyt pystyväni. Koko aikana täällä, en ole elänyt yhtäkään helppoa päivää, mutta tahto kohti päämäärää vei niin kovaa, että olin valmis kestämään ihan kaikkea. On treenattu hevosia talven viimaassa, kesän paahtavissa helteissä, jatkettu treenaamista vaikka sattuu, polvet on verillä ja käsi murtunut, on ajettu tuhansia kilometrejä, oltu kuolemanväsyneitä, haluttu antaa periksi, mutta aina heikoilla hetkillä olen miettinyt että unelmia ei koskaan jätetä.

Taistelua, Thebaide<3

Kolme viikkoa sitten oppilaslisenssin piti olla taskussa ja Ranskan raviratojen debyytit tehty. Mutta ei. Kaikki paperiasiat oli hoidettu, tilattu Suomesta kaikki syntymätodistuksesta rikosrekisteriotteeseen ( ihan oikeasti!). Mutta ei, aina kun luulimme että kaikki oli hoidossa, niin Ranskan raviurheilun keskusjärjestö keksi aina uusia papereita tai uusia ongelmia ratkottavaksi. Menemättä yksityiskohtiin, tällä hetkellä ratkotaan ongelmaa siitä, että olenko mahdollisesti ollut rekisreitynä juuri oikealla tavalla papereille koko Ranskassa oloaikani, ja jos en niin koko homma lähtee alusta. Ja tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä että näin tulee käymään.

Pahimmasta pettymyksestä ja itsesäälistä on jo päästy yli, mutta kieltämättä  tämä kaikki syö naista. Kun antaa kaikkensa ja vielä enemmän, ja kun unelmat leimataan mahdottomiksi. Tällä hetkellä ratsastusmotivaatio on nollassa ja kova pohdinta käynnissä siitä, mitä tästä eteenpäin. Monté on suurisuuri intohimoni ja olen jo ehkä jollain tavalla osoittanut, että sen eteen olen valmis tekemään melko paljon. Toisaalta jos ajattelen, että tästä mahdollisesti vuosi eteenpäin täällä, kilpailematta, ei varsinaisesti houkuttele kaiken tämän jälkeen. Niin suuri intohimo kuin ratsastaminen onkaan minulle, tiedän myöskin sen, ettei se koskaan tule olemaan ammatti minulle. Suomessa odottavat opinnot, jotka aijon suorittaa loppuun, mutta Suomeen paluu ei tunnu sekään omalta ajatukselta tällä hetkellä.

Voitte kuvitella kuinka hauskalta tuntuu ratkoa näitä ongelmia kun ulkona on koko ajan harmaata, kuljet työpäivät märissä vaatteissa kylmissäsi ja se syy mikä ennen auttoi jaksamaan on nyt ehkä poissa. Saatan kuulostaa todella dramaattiselta, kukaanhan nyt ei sentään ole kuollut. Veikkaisin kuitenkin, että olo on vähän niinkuin jääkiekkoilijalla, jolle on kerrottu että urasi on nyt sitten ohi.

Seuraaville Ranskaan tulijoille antaisin kultaisen vinkin, mikäli mielii kilparadoille, ottakaa tarkasti asioista selvää, vaikka se tuntuisikin turhalta nipottamiselta. Miettikää tarkkaan asioita pitkälle tulevaisuuteen ja pitäkää huolta, että olette papereilla töissä ja olkaa kärsivällisiä.

Sen verran hyviä uutisia kertoisin, vielä lopuksi, että tästä kaikesta huolimatta se lohduttaa hieman, että Belgiasta on nyt napsittu kolme voittoa ja nimi komeilee Belgian ranking listan kolmosena! Viikko sitten käytiin kilpailemassa Oeillet de Phensin kanssa Saksan Gelsenkirschenissä, tuloksena neljäs sija ja hieno kokemus. Ensi sunnuntaina starttaamme Oeillet kanssa jälleen Belgian Kuurnessä, täytyy toivoa että vanha ruuna piristäisi jälleen vähän synkkää mieltä! :)

Päiväkirjamerkintöjä viime viikolta, ja vähän edelliseltäkin

Torstai 2.8 
 La grande journée

Viikonloppuna ja seuraavalla viikolla juostaan kilpaa lähes joka päivä, näihin poissaoloihin on varauduttava etukäteen, siispä koko talli liikenteeseen. Philippen treenitaulu on täyttynyt aamulla IV,IV,IV.. merkinnöistä. Tänään ei saa kukaan armoa. Quentin ajaa illalla kilpaa Marseillessa ja lähtee hyvissä ajoin aamupäivällä ehitäkseen etelän koneeseen. Illalla kahdeksan maissa päivän ohjelma on kutakuinkin toteutettu. Väsyttää, mutta myöhemmin on tiedossa todella harvinaista luksusta, saan maata rauhassa sohvalla ja katsoa elokuvaa oman poikaystävän kanssa!

Perjantai 3.8
Encore plus grande journée

Edellis iltana ja yönä tuli valvottua ja nyt väsyttää. " Nukkuminen on ajan haaskausta", kuuluu erään kansainsvälisen pariskunnan motto. Harmi vain, että sillä on seurauksensa. Philippe on päättänyt, että tänään liikkuvat ne kaikki muut, joita ei jostain syystä eilen ehditty ajaa ja lisäksi vielä nekin jotka eivät eilen saaneet tarpeeksi latua. Redbullia ja joka toiselle lenkille keksejä ja suklaata taskuun evääksi, näillä jaksaa päivän loppuun.

Lauantai 4.8
Pariisi

Koska hevosia on nyt jo ajettu kaksi päivää niin paljon ja moneen kertaan, tänään ei voida välttyä siltä kurjuudelta, että töitä on vähemmän. Viikon ihme tapahtuu kun tallista sammutetaan valot kello 17.53. Käyn kotona pikaisesti suihkussa ja pian Polo on matkalla kohti Pariisia. Päätimme Guillermon, poikaystäväni kanssa syödä keskiyön piknik- illallisen à la Mc Donald's pienen joen rannalla lähellä Grosboisia. Tämä romanttinen kohtaus elokuvasta pättyi kuitenkin kohtaukseen, jossa viereisen talon rotweilerit piirittivät rakastavaiset. " Anna niille meidän ruuat niin ne ei raatele meitä!", nainen kiljuu. " Pysy nyt rauhallisena, niillä on kuonokopat, ei ne voi purra", mies rauhoittelee. " Ne hyökkää ihan just meijän kimppuun!". Onneksi hetkeä myöhemmin omistaja tuli hakemaan koirat pois anteeksi pyydellen.

Sunnuntai 5.8
Pariisi-Formerie-Engien/Pariisi-Formerie

Joskus olen varma siitä, että herätyskello on Saatanan kätyri. Kello soi 4.45 ja on noustava ylös, jotta ehtisi ajoissa töihin.Siihen olen jo tottunut, että yleensä ensimmäiset 30km aamuyöllä kotimatkalla Pariisista menee jossain unen ja tajunnan rajamailla. Tällä kertaa Redbullkaan ei pelastanut, vaan koko matka oli yhtä hereillä pysymisen taistelua. Ikkunat auki, radio täysille, nipistele itseäsi käsistä. Väsymys ei helpottanut yhtään tallille päästyäni, koko aamupäivä oli yhtä kuolemaa, vaikka yritin pitää kofeeiini- ja sokeritasoa mahdollisimman ylhäisenä.Puolen päivän maissa lähdimme Philippen kanssa Enghieniin raveihin ja simahdin hevosauton takaosastolle enkä herännyt vasta kun raviradan parkkipaikalla. Ensimmäiset puolituntia ravipaikalla meni heräillessä, mutta loppuraveista voisin sanoa olleeni jopa pirteä. Ravit eivät menneet ihan putkeet osaltamme ja Guillermonkaan hevonen ei oppilaslähdössä loistanut. Quibus ja Quentin olivat kilpailleet toisaalla, eikä tästäkään suorituksesta mitään mainittavaa.

Maanantai 6.8
Dieppe

Eilisestä väsymyksen krapulasta oli jotenkin toivottu hyvin nukutun yön jälkeen. Philippe lähti ennen kuutta yhden hevosen kanssa Meslay-du-Menaehin, noin neljän tunnin ajomatkan päähän yhden hevosen kanssa. Tämän lisäksi kaksi hevosistamme oli startilla noin sadan kilometrin päässä pohjoisessa merenrannalla Dieppen kaupungissa. Nordinilla työskentelevä Jonathan ratsasti toista hevosistamme,  Tina des Champsia montélähdössä ja ohjasti Silver Arrowta kärrylähdössä. Puolen päivän aikoihin saavuimme Jonathanin kanssa Dieppeen ja nurmirata oli sateen jäljiltä kamalassa kunnossa.Johtuneeko tästä tai jostakin muusta, mutta kummankin hevosen suoritus oli täysi nolla. Philippekään ei ollut yltänyt Tequila-tamman kanssa edes rahoille. Ilmassa pyöri kysymys," mikä näitä koneja vaivaa?"

Tiistai 7.8
La Cappelle sekä pala kaunista Ranskan maaseutua

Aamulla taas aikaisin ylös, äkkiä tallia siistiksi, tavarat kutakuinkin kasaan ja hevosia kilpailukuntoon. Viisi hevosistamme oli tänään viivalla La Capellessa. Philippe lähti edeltä hevosten kanssa ja minä seurasin parin tunnin päästä autolla, koska Philippen oli tarkoitus illalla kilpailla Cabourgissa Fian Sundbo Lavan kanssa. Viiden hevosen valjastaminen ja ympäriinsä juokseminen alkoi painaa jaloissa ja viimeisen hevosen lähdön kohdalla en meinannut enää jaksaa kävellä raviradan varteen katsomaan lähtöä. Philippe oli nakittanut minulle kotimatkalle matkaseuralaiseksi ja kartturiksi bestiksensä, formerialaisen 65-vuotiaan ravipetsari Chrstionin.Yritin nukkua alkumatkasta raveista lähdettyämme, mutta vanha Monsieur hurjasteli pikkuteitä siihen tahtiin traileri hevosauton perässä, että pelko omasta ja hevosten hengestä voitti väsymyksen.

Luotettavaksi väitetty kartturini ohjeisti eräässä risteyksessä, " Älä nyt sinne Lilleen päin käänny, vasemmalle Reimsiin!". Selvä kapteeni.Reimsiin saavuttuamme tajusin kuitenkin että jossain oli mennyt vikaan. Kysyin vierustoverilta että oliko hän nyt täysin varma reittivalinnastaan. " Kyllä, kyllä, otat vain seuraavaksi suunnaksi Pariisin". Kilometrit kuluivat ja Christioninkin mieleen hiipi epäilys. " Mehän saavutaan pian Pariisiin, jos ei ajeta ulos muuttoritieltä". Niinpä niin. Päätimme ottaa riskillä uuden suunnan, joka johti lopulta todelliselle Ranskan maaseudulle, jossa tiet olivat jääneet hevoskärryajoille ja pienet kylät kuin vuoristoratoja jyrkkine mäkineen ja käännöksineen. Pysähdyimme lopulta kysymään tietä ja ystävällinen ranskalaisperhe opasti meidät taas kartalle. Kotimatkamme kesti 4tuntia 15 minuuttia, tavanomaisen 2,5 tunnin sijaan.Mutta olinpahan nyt kauniita maisemakokemuksia sekä Christionin historiankirjan tarinoita rikkaampi.

Kotona kello 00.15

Keskiviikko 8.8
Mauquenchy

Herääminen oli taas tuskallista. Aamulla ajoimme hiitit pois alta ennen Mauquenchyn raveihin lähtöä. Onneksi tällä kertaa matkaa raviradalle oli vain puolisen tuntia. Startilla tänään Quentin lempihevosensa Un Secretin kanssa sekä Thank You Love oppilaslähdössä Guillermon kanssa. Quentin nappasi ruunansa kanssa hienosti kolmosisijan. Thank You Love oli puolestaan laiskalla päällä ja sinnitteli johtavan takaa piiska takapuolessa viimeisille rahoille.

Ravimatkalla kotiin poikkesin hevosten kanssa Forge-les-Eauxin supermarketissa ostoksilla. Näin sästyy nääs aikaa ja hevosautoonkin mahtuu enemmän tavaraa. Kun vihdoinkin pääsin takaisin tallille, noin kello kuuden paikkeilla oli talli taas kuin Hiroshiman ydinräjähdyksen jäljiltä. Quentin ja Philippe olivat päättäneet alkaa kotiin tultuaan reenata urakalla hevosia ja tallinkäytävä oli täynnä valjaita, harjoja, remmejä, putseja, suojia, hevosenlantakasoja ja muuta asiaankuuluvaa tavaraa. Purin hevoset ja kilpavarusteet kyydistä ja otin raivaussahan esiin.

Päivä päättyi illalla joskus yhdeksän paikkeilla. Viimeisinä toimeksiantoina karanneiden hevosten metsästys, koska Ph oli Ulf Nordinin lomalle lähdön kunniaksi rakentanut tontit täyteen omatekoisia laitumia " auttakseen nurmikon leikkuussa". Valitettavasti aidat eivät olleet tarpeeksi tukevaa tekoa kaksivuotiaille oreillemme, vaikka ideahan oli sinänsä ihan hyvä.

Illan pohdinnat : Onkohan ihmisiä menehtynyt joskus väsymykseen?

Torstai 9.8
Braives, Belgia

Päivä alkoi tänään todella huonosti. Nukuin melkein pommiin ja Philippekin oli huonolla tuulella. Sen aikana kun valmistelin kolmivuotiasta Very Orageuseuta montéhiitille sain kuulla kuinka huonosti olin ratsastanut eilen Organdia hiitillä, kuinka varusteet oli huonosti enkä ymmärtänyt muutenkaan juuri mistään mitään. Lämmittelyn aikana Ph sai kohtauksen kun olin vahingossa laittanut ohjaspiikit alimmaiseen ohjaan, "Katso miten olet laittanut ohjat! Käytä sitä päätäsi seuraavalla kerralla sitten!", pomon palaute kuului iloiseen sävyyn. Kun Very sai vielä kapinakohtauksen sekkiä kiinnitettäessä, enkä millään meinannut onnistua saamaan sekkiä kiinni, Philippen tuijottaessa odottavasti rinnalla, en enää voinut niille taaskaan mitään. Kikun kyyneleet valuivat lasien alla, ja yritin ollakatsomatta vierssä olevaan Philippeen. Miksi mun pitää olla tällainen herkkis? Ja miksei mikään tunnu olevan ikinä tarpeeksi, vaikka annan itsestäni jatkuvasti kaksisataa prosenttia?

Philippe oli höpissyt koko päivän epämääräisesti siitä kuinka lähtisi jo ajoissa tänä iltana Belgiaan huomisia raveja varten ja koska halusi treenata siellä aamulla hevosia.Seitsemältä illalla kun lopettelin päivää tallissa Philippe huikkasi " Anna pakkaa satula kassiin ja menoksi!. " Ai minne?" " No Belgiaan!".
Kävimme pientä keskustelua siitä oliko minun viisasta lähteä mukaan, koska Quentin lähtisi huomenna iltapäivällä junalla Cagnes-sur-Meriin kilpailemaan ja kotitallillakin oli töitä. Ja lisäksi poikaystävän kanssa sovitut treffit perjantai-illalle, jotka jäisivät Belgiaan lähdön myötä välistä. Hävisin sanasodan ja ei kun kiltisti hevoset ja tavarat jälleen kyytiin. Rajalle asti leikittiin mykkäkoulua.

Perjantai 10.8
Mons, Belgia

Olimme saapuneet kahdentoista aikoihin edellisyönä Philippen äidin luokse ja pientä univajetta oli taas aamulla ilmassa. Belgia-vaihdot on siinä mielessä mielekkäitä, että siellä ei juuri muuta tarvitse tehdä kuin ratsastaa, mutta kuuden hevosen hiittaaminen ennen lounasaikaa käy sekin kyllä vallan työstä. Lisäksi Philippen kanssa hiittaaminen Belgian tilalla saa usein adrenaliinitason nousemaan, koska toisinaan mennään pelloilla miljoonaa ja 90 asteen kulmissahan on aivan turha jarrutella. Sinne katsoivat tälläkin kertaa lippikset ja Mr. Masschaelin puhelimet pellavapelloille.

Iltapäivällä lähdettiin yllätys, raveihin. Tällä kertaa Belgiaan Monsin raviradalle kolme hevosta, Tina des Champs, Eolienne sekä Uthello du Point kyydissä. En tiedä mikä minua vaivasi, mutta tämä oli varmaankin viikon hankalin päivä. RedBullkaan ei enää auttanut siihen että silmät meinasivat koko ajan mennä kiinni.Kuljin ympäriinsä kuin jossain toisessa maailmassa ja ajattelin että olen kyllästynyt kaikkeen enkä enää jaksa. Asiaa ei helpottanut se, että Philippe oli taas huonolla tuulella ja oli aamusta lähtien tiuskinut kaikille. Minulle on selvinnyt täällä oloni aikana itsetutkiskelun kautta, että jos mitättömyydet itkettävät niin se ei ole normaalia väsymystä kummempaa. Näin kävi esimerkiksi ravipaikalla kun Philippe käski kävelyttämää hevosta vielä yhden kierroksen. En tiedä miksi, mutta taas aurinkolasit silmillä vollotin kävelytysringissä hevosen kanssa ja mietin että antaa olla kaikki, mä haluan lähteä takaisin kotiin, Suomeen!

Ravipäiväkin sujui niin surkeasti kuin mahdollista. Kaikki hevoset menivät hylkyyn ja olivat lisäksi hulluja. Sellaisessa epätoivoisessa mielentilassa missä olin, ei ollut varsinaisesti kovin hauskaa yrittää valjastaa näitä kolmea kahjoa kavioiden ja hampaiden sadellessa joka suunnasta. Philippe onnistui vielä Eoliennen lähdön aikana kai murtamaan kämmenensä komentaessaan neitiä. Eolienne myytiin ravipaikan päällä, koska Philippe ilmoitti lähdön jälkeen ettei halua nähdä eikä edes puhua koko hevosesta enää ikinä elämänsä aikana. Selvä.

Ravien jälkeen oli pakko vielä juoda olutta ja käydä snägärillä syömässä ranskalaisia vanhojen tuttujen ja niiden tuttujen kanssa. Olin niin väsynyt ja huonolla tuulella etten enää jaksanut edes puhua, saatikka syödä.

Nukkumaan 2.35.

11.8 Lauantai
Le Touquet

Philippe lähti aamulla Enghieniin ohjastamaan naapureiden hevosia ja ohjelmassa oli lisäksi Succes D'Arin startti amatöörilähdössä Le Touquetin raviradalla sekä illalla vielä kolme hevosta Amiensin iltaraveissa. Quentin oli tullut yöllä Cagnes-sur-Meristä ja tuli aamulla vähän myöhemmin tallille. Niinpä Anna ajeli ympäri kyliä hakemassa hevosia laitumilta takaisin kotiin, kävi hölkkäämässä päivän starttihevoset, pakkasi tavarat ja Succeen kyytiin ja suuntasi kohti turistien suosimaa rantalomakohdetta, Le Touqueta. Tunsin olevani lähes huvimatkalla, raveihin vain yhden hevosen kanssa ja kotiin ehkä jo yhdeksältä illalla?

Päivän ravisaldo : Succee 6., Une star 3., Vito hyl, Sapphir 3.
Not so bad.

12.8 Sunnuntai
Mons, Big Day in Belgium

Olin varma, että tänään tulisi viikon kuolema ja raveihin pitäisi kantaa litra tolkulla energiajuomaa. Heräsin kuitenkin suhteellisen pirteänä ja aamu sujui sutjakasti. Quentin lähti Un secretin ja Val du Gouterin kanssa Enghieniin ja me Philippen kanssa Belgian Monsiin Organdin sekä  Ulfin Tiger Billin kanssa. Lisäksi Philippen tuttu tuli hakemaan kaksi muuta hevosta vielä kolmansiin raveihin.

Belgian Monsin raviradalla oli tänään suuri ravipäivä. Vähän niinkuin Finalndia-ajo, niinkuin Philippe asian ilmaisi. Päälähdössä ottivat mittaa toisistaan suuret hurjat, Ready Cash sekä Rapide Lebell. Ohjelmassa oli myös montélähtö, jossa Philippe ratsasti Organdilla ja minä Oiellet de Phensillä. Paperilla lähtö näytti pahalta ja pohdittiin, että viides sija saattaisi olla realistisesti tavoiteltavissa. Lisäksi tajusin vasta raveihin saavuttaessa, että kyseessä oli tosiaan melkoisen suuri tapahtuma. Autoja oli parkkeerattu jo kilometrien päähän raviradalta ja itsepaikan päällä ihmisiä valtava määrä.

Herra Masschaelin viikon teema iloisena miehenä jatkui myös tänään ja jo menomatkalla sain kuulla saarnan pissataukoa pyytäessäni kuinka juon liikaa ja sitten pitää juosta vessassa koko ajan. 28 asteen helteellähän on parempi kuolla janoon. Raveissa taas minä ja Philippen äiti teimme kaiken väärin, jopa silloin kun Philippe itse erehtyi hevosesta ja valjasti Tiger Billiä lämmitykseen Organdi d'Orina :)

Päivä päättyi kuitenkin hyvin, vaikka normaaliin tapaan jännitin taas jos jonkin verran lähtöä. Oiellet ei lämmityksessa kääntynyt voltista vaan hyppi pystyyn ja protestoi, mutta tositoimissa toimi kuitenkin mallikkaasti. Tarkoitukseni oli lähdössä seurata Philippeä, mutta Organdi otti valitettavasti lähtölaukan. Niinpä teimme Oielletin kanssa omat juoksumme ja vanha ruuna ylsi kovassa lähdössä kolmanneksi ja juoksi uuden ennätyksensä 14,6/ 2300m ! Organdi paikkasi lähtölaukkansa ja punnersi hienosti neljänneksi. Mutta kuinka hienolta tuntuu olla ennen Philippeä maalissa, varsinkin kun herra oli huudellut koko päivän voittavansa koko lähdön. Lähdön totokolmikko kuuluu: Raffin, Nivard, Heikkinen. Ei kuulosta yhtään hullumalta :)

Tänään ei haitannut vaikka kotiutuminen tapahtui maanantain puolella. Ja päivän saldo : Ei väsymystä, ei yhtään Redbullia! Joskus tuntuu hullulta, kuinka paljon sitä on valmis uhraamaan itsestään vain sen vuoksi että pääsee silloin tällöin ratsastamaan kaksi kierrosta raviradalle hevosen satulassa. Mutta voin taata, että kun näin välillä vähän onnistuu, unohtuu koko maailman kamaluus ja se fiilis, se on ihan mieletön!

Hyvät lukijat, seuraava blogimerkintä tulee kuvina, kuvittamaan tätä tekstiä.
Pahoitteluni kuvien puuttumisesta.

Aika kulkee nopeasti menneisyydessä, syyskuuhun lasketaan sekunteja.

Anna ja Succee

Aika rientää kuin siivillä, näin kertoo vanha sanonta ja tottahan se on. Jätetään välistä perinteiset, on ollut kiire, väsymys ja sen sellaiset selittelyt ja siirrytään suoraan asiaan. Kaikenlaista on jälleen tapahtunut kuukauden aikana. Iloisimpia uutisia ovat ensimmäinen voitto Belgiassa sekä loma kesäiseen Helsiinkiin. Univelat tuli maksettua ja sain viettää viisi unohtumatonta päivää korvaamattomien ystävien sekä mahtavan poikaystävän ansiosta. Kolmisen viikkoa sitten ajettu voitokas startti tuntuu jo kaukaiselta, mutta voitte vain kuvitella mikä fiilis kun vihdoinkin se voitto tulee ja pomon hymy ylettyy pidemmälle korviin kun omasi.


Thebaide-tamman kanssa edellinen startti päätyi häiriöstä laukkaan ja myös tällä kertaa samainen tilanne oli lähellä. Ensimmäisessä kaarteessa oli taas enemmän vilinää kun turkulaisella torilla, mutta onneksi tällä kertaa onnistuin ajoissa väistää kolmannelle radalle laukkailevia ratsukkoja. Belgialaisesta montékulttuurista olen oppinut tähän mennessä ainakin sen, että jos haluat onnistua tai välttää vaaratilanteita on parasta kaasutella heti lähdöstä keulaan ja pinkoa lujaa pakoon tai vaihtoehtoisesti ajella vähintään viidettä rataa lähikontaktien välttämiseksi.

Thebaide oli tullut Philippen luokse Belgiaan kilpailemaan, koska voittosumma ei ollut 5-vuotiaille riittävä Ranskan kilpardoille.Voiton myötä tämä ongelma kuitenkin poistui, mikä toisesta näkökannasta katsottuna tarkoitti tamman ja minun teiden eroamista. Alunperin tamman piti jäädä vielä meille valmennukseen, mutta maanantaina epäonnistuneen startin päätteeksi omistaja soitti Philippelle ja ilmoitti että neiti lähtee suoraan ravipaikalta kotiin. Vaikka hevosia tulee ja menee, meillä varsinkin, niin on myönnettävä että tämä hevonen on yksi niistä jotka jää sydämeen loppu elämäksi. Kävin  antamassa Thebaidelle useammat hyvästit, ja tiedättehän sen tunteen kun hevosen silmistä näkee että sekin ikäänkuin näyttää tavallista surullisemmalta. On kuitenkin vielä mainittava, että tällä kertaa tamman selässä oli itse Prix de Cornulierin voittaja Yoan Lebourgois joka lähti matkaan lähdön kakkossuosikkina, mutta valitettavasti tamma hyppäsi viimeisessä kaarteessa laukalle. Niin että ymmärrättehän varmaan mitä yritän tässä vaatimattomasti kertoa :)

Ph:n heräteostos " Madame Blanche"

Kuukauden sisällä tapahtunut suuri muutos on ollut myöskin se, että Fia muutti kolmisen viikkoa sitten hevosineen Chamant- nimisessä kylässä sijaitsevalle hevostilalle. Kyseinen paikka tarjoaa vaihtelevammat valmennusolosuhteet ja sijaitsee lisäksi lähempänä Pariisia ja lentokenttiä, mikä helpottaa Fian ruotsalaisten hevosenomistajien ja valmentajien vierailuja. Asumus- ja tallierosta huolimatta vanha tiimi jatkaa niin raveissa kuin vapaa-ajallakin yhteistyötä ja mikä parasta, nyt meillä on Fian kanssa parempi syy käydä useammin ulkona syömässä!

WELCOME BACK FROM HOLIDAY ANNA! :)

                                                                  Fian muutto aiheutti haikeiden tunnelmien lisäksi pientä paniikkia sen suhteen kuinka tulisin jatkossa selviytymään kahden miehen kanssa niin tallilla kuin kotona, jotka olivat kuitenkin tottuneet Fian luksus ruuanlaittotaitoihin ja kykyyn hoitaa kaikki muukin sukkapyykistä lentolippujen varaamiseen. Kaikki huoli oli kuitenkin täysin turhaa.Pojat ovat ilmeisesti puolen vuoden aikana huomanneet että Annalla soppakauha ei aina pysy  ihan täysin hyppysissä ja tätä nykyään pääsen välillä ihan täysin valmiiseen päivällispöytään tai vaihtoehtoisesti ravintolaan syömään.Tallikin on pysynyt kutakuinkin pystyssä kahden pyörremyrskyn ja yhden hysteerisen loimien viikkaajan muodostaessa jonkinlaisen harmonisen tasapainon. Mitä nyt välillä tilanne hieman riistäytyy käsistä, kuten yllä olevasta kuvasta voi asiaa tulkita.

Oppilaslisenssi Ranskassa häämöttää 42 päivän + 15 päivän byrokratia extran päässä. Syyskuun 22. päivä, we will reach you! Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa ja laskematta päiviä, koska välillä tämä odottaminen ajaa toivottomaan epätoivoon. Varsinkin apprentis- montélähtöjen seuraaminen raveissa ottaa joskus koville. Mieleen hiipii silloin usein ajatus, jos vain... niin mäkin olisin nyt tuolla. Mutta yritän ajatella järkevästi ja positiivisesti aina tällaisten romahdusten sattuessa. Olen kuitenkin maailman parhaassa montéopissa ja kaikki tämä treenaaminen ja kokemus on vain kotiinpäin sitten kuin portit sinne kilparadoille vihdoin aukenevat. Ja onneksi on Belgia jossa pääsee välillä helpottamaan tuskaa ja jossa oppilaslisenssin sai muuten yhdellä puhelinsoitolla :).

Tässä odotellessa on myöskin se hyvä puoli, että työpaikkaani ei ainakaan voi moittia siitä että elämä ja työnteko kävisi joten yksitoikkoiseksi. Vaikka töitä painetaan edelleen ja vielä entistä kovempaan tahtiin, osataan meilläkin joskus vähän relata. Viime viikolla kun helteet iskivät myös tänne Ranskan Pohjolaan, päätimme Philippen kanssa ruokkia yhdeltätoista hevoset, kävimme kaupan kautta ostamassa lounaseväät ja ajoimme hevosten kanssa kymmenen kilometrin päähän pienelle vesiputokselle. Hevosille rakennettiin aitaus jokeen ja meidän lounastaessa hepat viettivät laatuaikaa kylpylässä. Tämä oli kuumana kesäpäivänä niin hyvä idea, että teimme vielä saman päivän aikana kolme reissua jalka- ja mielenhoitoa kaipaavien hevosten kanssa joelle.Tunnelmaa latisti vain se, että päivän päätteeksi Philippe löysi joesta rapuja, joihin paljaat varpaani eivät varsinaisesti haluaisi vedessä törmätä.

Ph & Uberino

Olemme tallillamme myös tulleet vuodessa siihen pisteeseen kun on aika alkaa käsitellä kaksivuotiaitamme yksilöinä, kaivaa passit esille ja etsiä varsoille oikeat nimet. Tähän mennessä varsoja on kutsuttu muun muassa niinkin persoonallisilla nimillä kuin : " Bébe noir, Bébe noir nr.2, Bébe noir plus grand, Blind-Baby, Crazy-Baby of Zozo, Small female baby ja niin edelleen. Tänään parille näistä esiteltiin satula ja ratsastaja ensimmäistä kertaa. Ja on kehuttava, että on kyllä fiksua nuorisoa! Tällä hetkellä tuntuu, että aikuisosastolla puolestaan viiraa päässä pahemman kerran joka toisella vähintään.




Elämäni monimuotoisuudesta täällä vielä sen verran, että saan kiittää siitä melko pitkälle pomoani. Jotenkin tulee täällä aina välillä sellainen olo kuin joskus hevosharrastuksen alkutaipaileilla kun tehtiin hevosten kanssa kaikkea jännää salaisista yövaelluksista eväsretkiin.Pienenä haaveilin aina että saisin omalle takapihalle hevosia, mutta järvenpääläisen omakotitaloalueen naapurusto ei välttämättä olisi innostunut asiasta. Philippe päätti eilen illalla toteuttaa tämän lapsuudenunelmani tuomalla kaksi hevostamme yöksi takapihalle laiduntamaan. " Anna mahtuiskohan tosta autotallin läpi hevonen?" " En usko, kun se ei mahtuisi takapihan ovesta, mitenniin?" " Ei kun mulla on tuolla autossa kaksi hevosta odottamassa. Taidan käydä poikkaisemassa vähän tota viereistä lehmien laidunta, niin eiköhän ne siitä mahdu" " Joo, niin se varmaan kannattaa tehdä". Vilkaisin aamulla tallille lähtiessäni hevosia, ja siellä ne olivat vieläkin tyytyväisinä ja tallella. Nurmikkokin oli yön aikana hyvin lyhentynyt.

Tämä teksti luomiseen tarvittiin Abban Golden Hits-levyn läpi kuuntelu, yksi Magnum-jäätelö sekä kulhollinen vanilija-pekaani-toffee-jäätelöä. Alla vielä kuvia eilisestä hevosten yökyläilystä meillä kotona.

Ph vahtii ettei naapureiden lehmät vahingossa karkaa

Onneliset hevoset minilaitumella

Quentin& Un star d'Aurge

Kipukynnys, kuinka sitä nostetaan sekä univelan maksusuunnitelma.

Belgia, Mons

Päädyin pitkästä aikaa blogisivulleni ja viimeisin merkintä päivämäärä aiheutti pienen säikähdyksen. Eihän kuukausi, tai vähän ylikin, ole voinut mennä näin nopeasti! Mutta niin, aika rientää, varsinkin täällä tuntuu että tunteja on liian vähän ja seuraava sunnuntai saapuu kun luulet vielä eläväsi maanantaita.

Sanna teippaa haavoja ennen treenejä

Pikakelaus lähihistoriaan. Toukokuun lopulla Riikosen Sanna Suomesta saapui meille treenaamaan muutamaksi viikoksi. Sannan saapumispäivänä Love Youlainen Thank You love otti hienon voiton lähiradalla Gourna-en-Brayssä oppilaslähdössä ja voittoja on tullut varsinkin montélähdöistä  kuukauden aikana muutenkin aika mukavasti! Sanna antoi reippaalla asenteellaan vähän lisäpuhtia allekirjoittaneenkin treenaamiseen ja täällä muistellaan vieläkin millaisella suomalaisella sisulla tämä tyttö on varustettu. Sannan läsnäolon aikana tallimme henkilöstön olisi voinut siirtää suoraan terveyskeskuksen odotusaulaan jonottamaan. Philippen polvi reistaili pahemman kerran ja M. Masschaele kuljeskeli ympäriinsä polvisuojan ja kolme painoputsia jalassaan. Sanna ratsasati ensimmäisenä päivä polvet ja sääret niin verille ettei täällä ole sellaista aikaisemmin nähty. Itse puolestani jäin samoihin aikoihin  hevosen ja aitapuun tallaamaksi hevosia tarhatessa ja käsi oli poissa pelistä pari viikkoa. Reilu viikko sitten otin asian puheeksi työterveyslääkäri käynnillä ja lääkärini epäili ranne- ja kämmenluiden murtumaa, ".. mutta ei asialle oikein enää voi oikein tehdä mitään. Ensi kerralla kannattaisi mennä heti tapaturman jälkeen lääkäriin". Niin mutta kun meidän eläinlääkäri sanoi että haavasprayta haavaan ja Ekyflogyliä turvotukseen, niin kyllä se siitä!

Anna kenen kanssa oot ottanut nyrkkeilymatsia?

Käsi on tätä nykyään kuitenkin kutakuinkin kunnossa. Nyt kuitenkin tiedän mitä on kipu ja kuinka sen kanssa eletään.Philippellä oli pahimman käden invaliidivaiheen aikana natsivaihde päällä ja voin kertoa että pieni maitohappohiki reisissä ei ole enää mitään verrattuna siihen kun yrität pidellä painavaa hevosta ja tuntuu siltä kun joku hakkaisi samaan aikaan sarjatulella puukolla käteen ja vieressä huudetaan kuinka kädet ei ole taaskaan tarpeeksi alhaalla. Pieni kämmen murtuma ei vedä vertoja sille, että maestro on aikanaan kilpaillut murtuneella sääriluulla ja ties millä vaivoilla, joten allekirjoittaneet oli vaan parasta vetää ylimääräinen kerros wetrappia käteen ja järjestää vahva lääkitys. Mutta kuten Sanna visiitillään totesi optimistisesti " Onneksi täältä Ranskasta saa ainakin tehokkaita kipulääkkeitä!"

Quentin testaa uutta montéhevosta, taka-alalla Anna ja toinen uusi montétykki

Tätä nykyään käsi on kutakuinkin käyttökelpoinen. Hevosen selkään hyppääminen ei oikein vielä onnistu ihan niin kuin ennen jos ollenkaan, mutta muuten taannoinen onnettomuus ei enää haittaa elämistä. Viime kuulle mahtui pari starttiakin Belgiassa, kolmossija lääkehuuruissa ja viimeksi ajettu lähtö päätyi häiriöstä laukkaan ensimmäisellä takasuoralla.Ratsuna molemmilla kerroilla luottokisakumppanini Thebaide.

Voitokas Quibus Amiensissä

Quibus kilpaili eilen montélähdössä Quentinin kanssa. Koko lähtö oli ihan kamalaa katsottavaa ja päätyi viimeisessä kurvissa laukkaan ja hylkäykseen. Quibus ei ollut tällä kertaa ihan täysin oma itsensä ja Philippe vahvisti tänä aamuna omat epäilykseni : " Quibuksella ei nyt ole kaikki ihan hyvin ja epäilen että lähtö meni huonosti koska Quentin vihaa sitä hevosta". Onneksi pomoni on sentään sen verran viisas että ymmärtää herkkäsieluisten hevoset ajatusmaailmaa!

Sopu sijaa tekee. Tai toisin sanoen kissat ovat vallanneet Hallon pedin.

Parin viikon päästä odottaa lyhyt loma Suomessa .Kasvanut viha herätyskelloa kohtaa viittaanee siihen että pieni irtiotto  saattaa olla ihan paikallaan. Viimeisen Suomen visiitin jälkeen takana on yksi kokonainen vapaapäivä ja muuten viikonloput ovat menneet aika lailla renkaiden päällä tai Belgiassa auttamassa Philippen äitiä tai kilpailemassa. Vaikka pääosin nautin siitä mitä teen, mutta joskus täytyy myöntää että mielessä pyörii vain yksi unelma ja se on nukkua yksi päivä putkeen. Onneksi tämä unelma on kuitenkin mahdollista toteuttaa ja vielä melko hyvinkin pian . Vaikka lomani tulee alkamaan Vermon ravien ranskalaisessa illassa, vierailuni päätarkoitus on kuitenkin tällä kertaa ihanan romanttinen. Yksi parhaimmista ystävistäni nimmitäin astuu vihille heinäkuisena viikonloppuna, enkä itsekään lennä Helsinkiin tällä kertaa yksin ;).

Eksynyt jockey ja ihme dieetti

Maailman komein norjalainen, Gary Victor

Elämäni on tuntunut viime aikoina jotenkin turhan tasaiselta ja vaikeuksittomalta ollaakseen omani. Onneksi ranskalainen byrokratia sekä eilinen päivä ovat suistaneet asiat jälleen oikeille raiteilleen. Nyt tiedän miltä tuntuu ajaa 300km harhaan, käydä kolme kertaa päivän aikana Brysselissä ja myöhästyä startista.

Lauantai-aamuna käänsin auton nokan jälleen kohti Belgiaa. Philippen äidillä oli Tongeren ravi-illassa kolme hevosta startilla. Illan saldona oli Oillet de Phensin kolmossija kärrylähdössä, yksi ei mitään mainittavaa ja Thebaiden nelossija montelähdössä. Tamma oli kehittynyt viikossa ihan huikeasti ja en valehtele jos sanon, että lähtö olisi ollut meidän heiniä jos en olisi missannut starttia. Hitaalle lähtijälle liian tiukka käännös ja varmistelut, että pysytään ravilla antoivat vähän liikaa etumatkaa kavereille. Sain Philippe äidiltä mokastani pienen puhuttelun, " Muista aina että hyvä startti on jo puoli lähtöä!", Francine Masschaele korosti. Se on kyllä täysin totta joka sana. Jatkossa aijon hioa siis parempaa kyynärpää taktiikkaa lähtötilanteessa.

Sunnuntaina-aamuna olin suunnitellut tarkkaan hyvää lähtötaktiikkaa, jota ei koskaan sitten sinä päivänä ainakaan tarvinnut ottaa käyttöön. Waregemin ravirata, jossa kahden hevosen oli tarkoitus kilpailla sijaitsee melkein Ranskan ja Belgian  rajalla. Niinpä Philippen äiti otti hevoset kyytiin hevosautoon ja minä hyppäsin henkilöauton kyytiin, jotta minun ei olisi tarvinnut enää illalla koukata hakemaan autoa kotiin. Sain suurpiirteiset suulliset ajo-ohjeet sekä navigaattorin mukaan, joiden avulla minun oli tarkoitus löytää perille määränpäähän. Navigaattori laahusti kuitenkin jostain syystä viitisen kilometriä reittiä jäljessä ja niinpä päätin vaientaa ärsyttävän naisäänen, painoin kaasua ja mietin itsevarmasti " kyllähän mä sinne ihan helposti löydän ilmankin, kohti Brysseliä!".

Ensimmäinen moka tapahtui kun ajoin vahingossa kymmenisen kilometriä ohi käännöksestä ( josta olisi ollut raviradalle noin 30km), soitin Philippen äidille ja tapahtui jokin väärinymmärrys joka vei minut takaisin Brysseliin. Kun Brysselin keskustan kyltit alkoivat uhkaavasti lähestyä, kurvasin huoltoasemalle kysymään ajo-ohjeita. Huoltoaseman poika neuvoi vain ajamaan suoraan kohti " Luik"- nimistä paikkaa ja n.40km jälkeen  katselemaan "Waregem-"- kylttejä. Kuulostaa aivan liian helpolta, eikö?

Siispä Fian Volvon nokka kohti "Luikkia" ja kovaa. Neljänkymmenen viiden kilometrin jälkeen aloin epäillä sijaintiani, koska ohitse vilissyt huoltoasema oli erehdyttävästi muistuttanut sitä jossa olin alkutaipaleella käynyt tankkaamassa. Siispä taas soitto Madame Masschaelille, " Siis missä päin sä olet? Luik? Se on flaamiksi " Liège! Se kaupunki joka on ihan meidän naapurissa, tee äkkiä u-käännös!". Olin siis sadan kilometrin päässä määränpäästä ja starttiin oli aikaa tunti ja viisitoista minuuttia.

Waregem

Kun auto oli suunnattu taas oikeaan ilman suuntaan, en valehtelematta ole ikinä varmaan ole istunut itse ajamassani autossa sellaisissa kyydeissä. Yksi käännös Brysselissä meni siinä vauhdissa vahingossa vielä ohi, mutta onneksi pian oltiin taas oikeilla raiteilla. En tiedä miten, mutta jotenkin onnistuin vihdoinkin löytämään keskellä Waregemin kaupunkia sijaitsevan raviradan 20 minuuttia ennen lähtöä.  Ylipuhuin porttimiehet päästämään minut henkilöautolla tallialueella ja kurvasin auton hevospakumme viereen. Olo oli hetken jopa jollain tavalla helpottunut, kunnes kolmekymmenta sekunta myöhemmin sain nyrkin iskun vasten kasvoja " sä et pääse enää ajamaan, jockey on jo vaihdettu, tai voithan sä yrittää ylipuhua tuomaristoa".

Olisin halunnut jäädä siihen paikkaan istumaan ja itkemään, mutta jotenkin kasasin itseni ja lähdin minua sijaistavan jockey-pojan kanssa tuomariston puheille. Pieni toivo eli vielä siinä vaiheessa, mutta kymmenisen minuutin odottelun jälkeen sain viimeisen "ei-käy-liian-myöhäistä"-tuomion tuomaristolta. Tämän kuultuani kysyin jockey-pojalta, missä on lähin veski sijaitsi.Miesten pukuhuoneen vessanpytyllä en enää voinut mitään, vaan annoin pettymyksen kyynelten virrata.

 Kun olin aikani nyyhkyttänyt lukitun vessanoven takana keräsin itseni ja noloudekseni huomasin että ystävällinen jockey oli kokoajan odottanut minua oven ulkopuolella. Oli enää myöhäistä yritellä peitellä mitään, ja tunsin itseni todelliseksi idiootiksi, kun toinen joutui vielä viisi minuutia ennen omaa  starttiaan lohduttelemaan itse päivänsä pilannutta sankaria.

Lähtöhuumaa huhtikuulta

Montélähdössä Pacific ei ollut kuitenkaan sinä päivänä parhaimmillaan. Arvelimme, että lämmin ja kostea keli ei oikein palvellut hengitysongelmaista. Hevosen huono suoritus harmitti, mutta sisimmässäni mietin, että jollain tavalla huono tulos ei ainakaan enää entisestään syventänyt kurjuuttani.

Kotimatka sujui onneksi kuitenkin hyvin. Matkalla vaihdettiin kuulumisia muilta raviradoilta ja kahden laukkatuloksen lisäksi talliimme oli tullut voitto norjalaisen Gary Victorin ja Quentinin kanssa sekä kakkosija Rico del Solilla toisella raviradalla kärrylähdössä. Illalla kävimme juhlistamassa tätä vielä olueilla ja onnekseni minäkin sain surkeasta päivästäni leikkimielisen " miten sun startti menikään tänään, anna" kuittailuin lisäksi ihan aitoa myötätuntoakin.

Minkälaisia papereita tarvitaan vielä lisäksi Ranskan valtion ja raviurheilun keskusjärjestön osalta oppilaslisenssin hankitaan on liian pitkä tarina kerrottavaksi. Kaiken piti olla jo kunnossa, kunnes maanantai aamupäivä sai taas niin surullisia juonenkäänteitä paperibyrokratian osalta, että tarinan päähenkilö joutui  vielä vähän itkeskelemään hevosaitauksen katoksen nurkassa. Onneksi tarhassa ollut ainut hevonen Éolienne-Tuulimylly tarjosi mitä parhainta terapiaa, vaikka hetkellä jolloin päätin pyydystää tamman tarhasta suunnittelin lähinnä itsemurhaa. Philippe huusi vielä tallinsuulta " pidennä nyt edes vielä jalustimia, jos et muista niin, se on ihan kaistapää". Kuitenkin kun joutui keskittymään jokaisella lihas- ja aistisolulla hevoseen, omat murheet unohtuivat ja tammakin oli tällä kertaa suhteellisen asiallisessa mielentilassa.

Ja sitten vielä pikaisesti siitä ihme dieetistä! Vihdoinkin, kuukausien taistelujen ja epätoivoisten hetkien jälkeen olen saavuttanut ihannepainoni ( jota en tosin tässä yhteydessä aio paljastaa). Ne joiden mielessä pyörii tällä hetkellä vähintäänkin anoreksia tai bulimia- epäilyjä tai porkkanan kuvia, voivat viimeistään seuraavien kappaleen lopussa rauhoittua. Hoikistumiseen ei sittenkään tarvita karppaamista tai itsensä nälkiinnyttämistä tai mikä pahinta, totaalikieltäytymistä jäätelöstä ja muista ihmisarvoisen elämän herkuista!

Kuten useat terveysartikkelit kertovat, kaikki lähtee kunnollisesta aamiaisesta. Ja itseasissa ( kuten ystävältäni Katrilta olen oppinut) mahdollisuuksien salliessa aamupaloja kannattaa syödä itseasiassa kaksi. Monta kuukautta täällä sujui urhoollisesti taistellessa tallille joka aamu tuotavien tuoreiden croisanntien ja suklaacroisanttien houkutuksia vastaan.Ssitä vastoin raahasin kaupasta näkkäreitä, jotka maun perusteella olisi voinut myös korvata pahvin palasilla sekä rasvattomia jugurtteja, joiden makua ja koostumusta en enää halua edes muistella. Tämä aika on nyt ohi, ja aloitan aamuni paljon onnellisempana oikean ranskalaisen aamiasen ansiosta. Ja kuten jo mainitsin sitä paremmin jaksaa jos tämän aamiaisen ehtii toistamaan kahdesti aamun aikana.

Lounasaikaan on yleensä niin nälkä, että on pakko syödä niin paljon kuin jaksaa ja vielä kun on jo ihan täynnä niin kaiken päälle on saatava jotain hyvää, mikä tarkoittaa yleensä jäätelöä, suklaavaukkaita tai muutamaa lusikallista nutellaa suoraan purkista. Joskus tasapainotan jälkiruoka osuutta syömällä vain salaattia, mutta se tarkoittaa myös sitä että silloin ensiksi mainittua voi syödä enemmän.

Ihmedieetin kiellettyiksi tai vain pakon edessä syötäviksi ruoiksi olen päättänyt patongin ja muun vaalean leivän, karkit, suklaan, sipsit sekä ranskalaiset. Joskus, kuten raveissa ei ole kuitenkaan usein muuta tarjolla kuin patonkeja ja vain patonkeja, jolloin on pakko tehdä kompromisseja jos ei halua kuolla nälkään tai kantaa hedelmäkoria mukanaan.

Ihmedieetillä on siis suotavaa myös syödä hedelmiä, ja parhaimpina päivinä ravimatkoillakin saattaa kulua vain viinirypäleitä, mutta tätä tapahtuu hyvin harvoin. Aamun ja päivän herkuttelun vastapainoksi olen yrittänyt vähentää iltojen sohvasyöntiä ja illallisella pyrin siihen ettei lautseni muistuttaisi enää rekkamiehen annosta. Illallisen voi myös hyvin korvata parilla lasillisella punaviiniä ja puolella litralla jäätelöä. Sitä paitsi jäätelö on terveellistä, koska se sisältää D-vitamiinia joka vahvistaa luita. Ettäs tiedätte.

Toivottavasti nämä neuvot tuovat helpotusta muidenkin kuin omaan elämääni. Ja ihan totta, vaikka olen kärvistellyt jos jonkinlaisista greippidieeteistä herkkulakkoihin ja syönyt viikon salaattia, ei ole ikinä syntynyt sellaista tulosta kun nyt. Kun yllä kerrottuun ruokavalioon lisätään vielä vähän säännöllistä liikuntaa, niin takaan kilojen karisemisen ja nopean rantakunnon kesälle 2012!