I have a dream

(c) Katri Johansson

Jos johonkin uskoo, jos jotain haluaa enemmän kuin mitään muuta.
Kun kulkee määrätietoisesti polkuaan pitkin, eikä käänny takaisin,
kun tuulee.
Kun loppuu usko, kun jo melkein luovutit. Kaukana on helppo elämä,
tahdon voimaa testataan. Mahdotonta ei ole mikään,
mutta unelmilla on hinta,
 ja minä maksan hinnan.



Kuten viimesin blogi-merkintä kertoo, edeltävä kuukausi on eletty aika lailla pohtien, että miten tästä eteenpäin. Oikeastaan suurin syy miksi olin alunperin palannut Ranskaan ja miksi täällä tällä hetkellä olen on se, että saisin ranskalaisen oppilaslisenssin ja pääsisin ratsastamaan kilpaa montén luvatussa maassa. Ja kun maailmankuvani kerran käännettiin ylösalaisin, on tyttö vaeltanut siitä lähin melko eksyneenä elämässään.

Jäisinkö kuitenkin yrittämään? Riittääkö motivaatio jos kilparadat näkyvät vasta kuukausien päässä?
Pitäisikö sittenkin palata Suomeen jo nyt opiskelemaan? Hakisinko yliopistoon Ranskaan? Miten poikaystävä? Miten elämä täällä? Miten elämä Suomessa? Mitä jos nyt lähden niin kadunko? Onko minussa naista luovuttamaan?

Näitä kysymyksiä on tullut pyöriteltyä ja vähän lisääkin. Uusia ideoita ja päätöksiä on tullut siihen tahtiin, etten itse saatikka lähiomaisetkaan ole enää pysyneet kahta päivää pidempään kartalla. Ai Etelä-Ranskaan? No onhan sekin vaihtoehto. Austraaliaan? Ai lähdet sittenkin Suomeen opiskelemaan, ja jätät mut tänne? Aijot ostaa Organdin ja kilpailla sillä Belgiassa? Kukaan ei enää jaksa kun sun suunnitelmat muuttuu kaksi kertaa päivässä.

(c) Katri Johansson

Kun sitten eräänä päivänä tulin todenneeksi sen, ettei tässä elämässä ole kukaan onnistunut minua hetkeä pidemmäksi aikaa lannistamaan. Kaikkien harhaan kuljettujen risteyksien kautta palasin alkupisteeseen. Päätin että kertokaa minulle vain se hinta, mutta tätä minä haluan nyt. Enemmän kuin mitään muuta. Ja vaikka se ei tule olemaan helppoa, mutta jos nyt lähden niin kaikki työ, kaikki se, valuu täysin hukkaan. Raviurheilutermein, aivan maalisuoran alussa.

Tämän päätöksen jälkeen, hitaasti ja kärsivällisyyttä vaatien, pienien epätoivon hetkien jälkeen asiat ovat jotenkin pikkuhiljaa alkaneet järjestyä. Kaivattu paperi toisensa jälkeen, pienellä viiveellä ( ei puhuta viikoista) ilmestyivät postilaatikoomme. Keskusjärjestön herrat käsittelevät lisenssiasioita vain maanantaisin, kun kansioni viimein kokonaisena saavutti määränpäänsä, jotta trendi jatkuisi tutunlaisena, oli kahtena ensimmäisenä maanantaina lisenssijaoksessa erityisen ruuhkaista.


Kun kaiken tämän psyykkeen horjutuksen päälle, työt eivät todellakaan lopu kesken, viimeinen vapaapäivä näyttäisi olleen elokuun lopulla, koitat kaikelta ehtiä selvittää kaoosta kotona ja töissä, pitää yllä sosiaalista elämää ja hoitaa parisuhdetta yöunien kustannuksella voisin vitsailla että vatsahaavanhan tässä kaiken keskellä vielä saa. Mutta siihen se hauskuus jääkin.

Pari kuukautta sitten oudot vatsakrampit silloin tällöin astuivat kuvaan ja jonkin ajan kärsittyäni painelin poikaystävän painostamana vastakohtaisesti lääkärille. Eihän sellaiseen kannata tuhlata turhaan aikaa! Sain reseptilääkkeet ja asia hoitui kuntoon, kunnes kaikki alkoi uudestaan. Muutaman viikon päästä taas lääkärille ja lääkkeet uudestaan kehiin. Olin jo aikaisemmin saanut lähetteet erinäisiin kokeisiin, mutta ajattelin ettei tässä nyt kannata turhaan tehdä numeroa kun ne lääkkeet nyt kuitenkin auttaa. Jossain vaiheessa lääkkeetkin kuitenkin sitten lakkasivat toimimasta.

(c) Katri Johansson

Ensin oltiin yksi päivä poissa pelistä perjantaina. Sunnuntaina piti ajaa kilpaa Belgiassa ja koitin tsempata itseäni, että kyllä sä kestät, sitten heti alkuviikosta taas lääkäriin. Sunnuntai- aamupäivällä kesken tallitöiden kipu yltyi yhtäkkiä sellaisiin mittapuihin, ettei millään, vähiten illan startilla ollut enää mitään merkitystä. Itkin ja huusin ja makasin kippurassa lattialla, kun Philippen äiti kiidätti kotilääkärin hätiin. Kipupiikki helpotti ja lääkäri passitti suoraan lähimpään sairaalaan ensiapuun. Sairaalassa asiaa tutkittiin ja lääkäri kertoi oireiden viittaavan vatsahaavaan. Vietin muutaman tunnin tutkittavana ja lääkittävänä sairaalassa ja sain kotiläksyksi mennä Ranskassa samantien mahantähystys sekä muihin asianmukaisiin tutkimuksiin.

Tästä lähtien on vuoroin juostu lääkäreillä, sairaaloissa tähystyksissä, verikokeissa, ultraäänissä ja loppuaika vietetty kotona enemmän tai vähemmän kivuliaissa tunnelmissa sänky- ja sohvapotilaana. Tähystyksissä todettiin kuin todettiinkin pieniä haavoja vatsassa ja tästä eteenpäin lääkkeitä, lepoa ja tiukkaa dieettiä. Hyvästi vain nyt hetkeksi myös ystäväni punaviini. Voisin vain todeta, että jos et itse tajua pysähtyä niin sinut pysäytetään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tielleni näin astutaan, mutta ehkä sitä näin raskaimpien kolauksien kautta oppii oikeasti joskus hidastamaan oikeaan aikaan.

 Sairastamisen kurjuuteen tuli valoa kuitenkin tänä aamuna, kun puhelimeeni saapui kaksi viestiä ystävältä. Kuva SECF:n ( Ranskan keskusjärjestön sivuilta) jossa Mlle. A. Heikkiselle oli tehty alustava ilmoittaminen starttiin ja sen perään viesti " huomasin, että meidän nurkilta löytyy nyt uusi jockey!" Vaikka koko yö oli vietetty kipeänä ja käveleminenkin sattui, yhtäkkiä hypin ja kiljuin ympäri taloa niin että kissakin näki parhaaksi   juosta yläkertaan sängyn alle piiloon.

(c) Katri Johansson

Unelmoikaa. Olkaa kärsivällisiä. Uskokaa itseenne.
Kurjuuden hetkellä, kun sitä vähiten odottaa.
Silloin se aurinko vihdoin nousee!