Kaikki (hyvä) loppuu aikanaan

 
Niinkuin esimerkiksi kesäloma. Ja se, että pian on taas aika todistaa se, että Volkswagen Polon ominaisuuksiin kuuuluu kyky muuntautua tarpeen vaatiessa tilavaksi muuttopakettiautoksi.

Kuten kaikki hevosalan työntekijät aina rehvastelevat, että "lomaa en ole pitänyt sitten ainakaan kolmeen vuoteen", niin en minäkään. Yleensä se ei pidä paikkaansa, kuten ei omallanikaan kohdalla. Ehkä siitä on kuitenkin jopa neljä vuotta kun olisin viikon antanut luvan itselleni olla tekemättä yhtään mitään. Viime keväänä vietin kylläkin  aktiiviloma Suomessa ja Pohjoismaissa. Loma kesti neljä päivää ja käsitti 6 eri lentoa, jotka oli pitänyt varata kaikki niin, että lentokentällä tuli olla kello viisi aamulla ja tietysti kaikki parin kolmen tunnin välilaskuilla, että halvemmalla pääsisi. Aktiivilomat ovat siitä kuitenkin positiivisia, että paluu arkeen sujuu helposti kun on vielä sama draivi päällä kun lähtiessä. Eikä ainakaan ole ehtinyt laiskistua.

Ihanat ( ja ehkä ainoat) naiset rannalla

Oloneuvos lomalaisen loman koho kohta oli matkustaa 350 km pohjoiseen entiseen tukikohtaani Chamanttiin.Enkä olisi rentouttavampaa lomakohdetta voinut valita. Oli mahtavaa nähdä kaikkia vanhoja ystäviä ja tuttuja.
Nukkuminen aamuisin, grillijuhlat, elämäni ensimmäinen nuuska-kokeilu, se että kuitenkin saa ne polvet verille ja päiväretki Ranskan Puuhamaahan on kaikki mitä 25-vuotias nuori nainen voi lomaltaa toivoa. Kiitos teille kaikille ihanille, erityisesti Aronsson tallin toiminnanjohtajalle Sadulle ;).

Puuhamaassa

Muotibloggarit

Näin kotiin palun jälkeen on kuitenkin ehtinyt iskeä lomalta paluu stressi. Henkinen tukeni täällä, Veera, lähti viime torstaina takaisin kotiin, Suomeen. Näin ollen kuukausia kestänyt taistelu siitä, mikä on (suomalaisen) naisen asema Ranskassa jatkuu tästä edes päin yhden sotilaan voimin. Lisäksi huomenna on taas seuraavan lomalaisen aika lähteä huilaamaan, mikä tietää jälleen henkilökunta vajetta.

Kuten alkuun vihjailin on tällekin etapille kuitenkin tulossa päätös. Niin ihanan kamala kesä alkaa pian olla takana päin. Kaikesta huolimatta écurie Groussard on antanut kaikkea sitä mitä olen siltä tullutkin hakemaan. Kilpailemaan on päässyt välillä enemmän kuin jaksaa.Joskus on tultu itku kurkussa kotiin ja kuunneltu tiukkoja palopuheita omista mokista.Mutta aina kuitenkin on saanut uuden mahdollisuuden.Helpolla ei ole päässyt, mutta kokemus on ollut hieno ja koulu sen verran ankara, että kovapäisemmällekin on varmasti jäänyt paljon oppeja käteen. Ja vaikka heikkoja hetkiä on ollut paljon, uskaltaisin vannoa, että syksyllä luentosalissa aika on jo ehtinyt kultaamaan muistot ja piirtelen tippalinssissä heppojen kuvia ruutuvihkoihin.

Chateau-Gontier

Niin ja niistä viimeisistä kilpailutuloksista! Saanen ylpeänä kertoa ajaneeni ensimmäisen kärrylähtöni Ranskan lipun alla. Musta " rinosaurus" Ubiesolo oli täydellinen kilpakumppani ja alun pienen epäröinnin jälkeen tsempattiin viimeisille rahasijoille. Tätä ennen oltiin käyty hakemassa montélähdöistä pari "ei-mitään"-sijoitusta ja yksi viikon ajokielto. Sen verran vain sanon, että ranskalaiset ravikilpailutuomarit, ainakin eräällä raviradalla, ovat epäoikeudenmukaisia kotiinpäin pelureita. Minkä saatoin ehkä ilmaista myös asianomaisille vähän tuohtuneimmin sanan kääntein.Ja ehkä myös siksi taisi tulla vähän pidempi huili vaihtoaitioon. Mutta nyt kun asia on jo unohdettu, niin ei siitä sen enempää. Paitsi sen verran, että kyse oli sentään varmasta voitosta ja ulkomaalaisten systemaattisesta syrjinnästä. :)

Veera & Attila <3

Näissä tunnelmissa huomenna takaisin keskelle kaaosta. Jos alkaa ahdistaa, niin täytyy pitää mielessä viisaampien, eli iskän, sanonnat, kuten " kuukauden kestää vaikka aidan seipäänä". Ajatuksia vie varmasti muualle myös se, että on jännittävää palata takaisin Suomeen "koulunpenkille". Aina joskus on kuitenkin elämässä tehtäviä niitä järkiperäisikin valintoja.
 Mutta sanonpahan itseni sanoneen,  että kun kandin paperi on kourassa,
 I'll be back!

Long time, no seen

As de Cerize Caenissa

..pieni raportti pitkästä aikaa!

Viimeisessä blogitekstissä lupasin kertoa, kuinka valmennetaan kiven kovia ranskalaisia kilpahevosia ja sitäkin kovempia tallityttöjä ja -poikia. Tämä kuukausia kestänyt hiljaisuus kertoneet enemmän kuin ne tuhat sanaa. Niitä valmennetaan niin kovaa, ettei ne iltaisin jaksa kuin käydä suihkussa, syödä ja käydä nukkumaan.

Kesä on vihdoinkin saapunut jäädäkseen tänne meillekin. Kuukaisia kestänyt taukomattoman sateen depressiojakso on nyt vaihtunut paahtaviin helteisiin. Lämpimiä kelejä oli jo tovi odoteltukin, mutta koska asiat eivät ole koskaan hyvin, on nyt aivan liian kuuma, niin että sitä on vähintään tunnin välein päiviteltävä kaikille kovaan ääneen.


Kesä kuumimmillaan pätee myös ranskalaisen ravikesä- kauteen. Pienet nurmiradat ovat avanneet kilpa-areenansa hellehatuissa ja rosé-viinilasit kädessä kulkevalle raviyleisölle. Sunnuntaisin ympärimaata saattaa löytyä ravikilpailuja yli kahdeltakymmeneltä raviradalta ja écurie Loic Groussard on tietysti täydellä miehityksellä menossa mukana. Jos keväällä itketti ettei koskaan pääse raveihin, niin nyt on luettava iltarukousessa jos sunnuntaina pääsisi tällä kertaa pälkähästä ja saisi nukkua vähän pidempään.

TIRANO! :)

Myös Madmoiselle Anna Heikkisen kivisellä alkutaipaleella on alkanut näkyä valon pilkahduksia. Ensimmäiset seitsemän yritystä täällä Ranskan maaperällä päätyivät siihen väärään askellajiin, mutta pari kuukautta sitten hylkäysten putki päättyi voittoon eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä. Blondi-tiimin yhteistyö, Sadun ja Fian valmentama (tai nimellisesti Philippen:) hurjien hurja Tirano johti lähtöä joka askeleella ja varmisteli voiton :). Ja voin kertoa, että sellaista iloa ei ole sitten hetkeen koettukaan.

Ecurie Groussardin väreissä voitto antaa vielä odotella itseään, mutta jonkinlainen menestys antaa jos merkkejä itsestään. Ensimmäienn totoravien totosija saavutettiin reilu kuukausi sitten kolmevuotiaalla As de Cerizellä. Ilo oli jockeyllä ja omistajille huipussaan, mutta kotona suupielet kääntyivät alaspäin. Kakkossijasta on turha iloita, jos on ajanut ihan päin helvettiä. Kuulemma.

Viime viikoilla on niin ikään roikuttu tasaisesti rahasijoissa kiinni. Viime viikolla monté-tamma Uriga Dream juoksi lähdössä häirityksi tulon jälkeen rehdin vitossijan, perjantaina mentiin naapuriradalla laukkaa Varana-tamman kanssa, lauantaina gangsteri ruuna Vas y Valiere otti Sables d-Olonnen-raviradan "yöraveissa" niin ikään vitossijan. Sunnuntaina sain pitää sen rukoillun sapattipäivän, mutta maanantaina mentiin taas. Intiaanihevoseni Viking Nay otti kakkossijan Agon-Countainvillen nurmiradalla. Kakkosijoissa lienee olevan jokin kirous koska sain jälleen, tällä kertaa välikäsien kautta, kuulla kunniani. Tänään olisi pitänyt voittaa, ja häviäjä voi vain katsoa peiliin ja miettiä että missä meni taas vikaan.

Uriga Dream, Chateaubriant

Rivien välistä saattanee selvitä vihjeitä siitä kuuluisasta urheilusotilas koulutuksesta. Suomeksi sanottuna. Vaikka oikeastaan tälläkin hetkellä elän unelmaani. Tähän ollaan pyritty viimeiset kaksi vuotta.Mikä voisi olla sen hienompaa, että useamman kerran viikossa päästelee kilpoja ranskalaisilla raviradoilla, nimi on jo joillekin jäänyt lähtölistoista mieleen, ranskalaiset jockeyhuiput moikkailee ja tulee juttusille ja kun välillä vielä pääset viiden parhaan joukossa lähdön jälkeen esittäytymään tuomaristolla ja yleisölle.


Kulissien takana, kotitallilla on kuitenkin sellainen työmäärä mitä ei pysty edes umpitunnollinen seitsemän tuplapäivää Suomessa tekevä hevostyttö ymmärtää. Päivät venyt usein aamu seitsemästä ilta kahdeksaan. Päivällä ehtii juuri ja juuri syödä, eikä kahvitauoista uskalla edes puhua ääneen. Kilometrejä tulee mittariin, ja vaikka kuinka yöllä olisit tämän päivän puolella raveista kotona on aamulla jaksettava taas painaa taas yhtä rankka päivä. Tämän lisäksi ranskalais-suomalainen temperamentti lyö tulta purjeisiin. Nimenomaan tulta. Kun töitä on kaikkien harteille liikaa, ain on kiire, hevoset on hankalia ja pomo ei ole koskaan tyytyväinen nousee desibelit välillä yli sietokyvyn ja milloin kaviorasvapurkit tai kengitysvasarat lentelevät ilmassa.

Väärä-nenä Varana

Sitä ikityytymätöntä johtajaa ei myöskään koskaan hymyilytä, tulit sitten kotiin rahasijan tai laukan kanssa. Olis pitänyt ottaa parempi lähtö, jos lähtö meni hyvin niin aijoit alussa liian kovaa, olit liian kaukana sisäradasta, teit typeriä ratkaisua matkalla, olisi pitänyt lähteä aikaisemmin reissuun. Joskus tuntuu, että olisi parasta vain lopullisesti masennuttava. Pakata kypärä ja raippa kassiin ja luovtuettava. Joka toinen päivä tällaiset ajatukset valtaavat mielen. Usein itkettää ja suututtaa. Ja kaikkein eniten, väsyttää. Aina ja koko ajan. Mutta jokin täällä aina vain pitelee.

Nyt kostoksi maanantain huonoudestani hävitä lähtöni olen saanut iltapäivät opettaa koko tallin varsat satulaan +35c helteessä . Onneksi lapset ovat helteestä pökeltyneenä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta käyttäytyneet oikein hyvin. Vaikka lähes kymmenen uuden kokelaan kouluttaminen iltapäivässä näillä helteillä ei ehkä ole kaikkien mielekkäintä puuhaa, niin jotenkin siitä saa lisää tarmoa. Polvet on pitkästä aikaa saatu ruhjeille, jalat mustelmille ja reisiin jotain tuntumaa. Ja motivaation paluu antaa taas merkkejä itsestään.

Ecurie Groussardin iloisia työntekijöitä

Kaikessa tässä keskisysleiriksikin kutsussa kauheudessa on ihanaa kun läheltä löytyy ihania saman maan kansalaisuuden jakavia ystäviä. Ihanien suomalaistyttöjen kanssa jaetaan töiden ja muun elämän ilot ja surut, haukutaan kaikki, etenkin miehet, jauhetaan parisuhdeongelmia ja pohditaan elämän tarkoitusta. Pari kuukautta sitten Groussard-tiimiin liittynyt Veera on ihan korvaamaton työkaveri, jonka kanssa päivittäin päästään purkamaan kaikki päivän kauheudet ja konfliktit. Satu Chamantissa on puhelin matkan päässä ja aina välillä osutaan samoille raviradoille. Henna painaa Duboisin tallilla vielä pidempää päivää kuin täällä meidän firmassa, mutta aina tämän tästä onneksi puhelinajat osuvat yhteen.

Tiivistelmä muutamalta kuukaudelta jää odottamaan jatko-osaansa. Madmoiselle Heikkinen taputtaa itseään tästä saavutuksesta, juo rosé-lasinsa loppuun ja kaatuu sänkyyn. Viikonloppuna moottoritie käy taas kuumana, launataina meren rannalle Pornichenen muiden hevosia ajamaan ja sunnuntaina taas yhdelle niistä sadoisa nurmiradoista joiden nimi ei jää mieleen. Toujours Moi eli tuttavallisemmin "Tussu"  starttaa liian monesta hylätystä suorituksesya johtuneen kilåailukieltonsa jälkeen jälleen iloksemme montélähdössä.
Pitäkää peukkuja!

Wild wild west

Eli terveisiä villistä lännestä, tai oikeastaan luoteesta. Viisi viikoa takana Ecurie Groussardin tiimissä. Jos joskus kuvittelin Masschaelin aikoina tekeväni paljon töitä, niin nykyiseen verrattuna olin vuoden kylpylähotelli- lomalla. Ensimmäisen viikon jälkeen olin valmis pakkaamaan tavarat takaisin pahvilaatikoihin ja varaamaan Saksan lautan Suomeen. Nyt kun pahimman alkushokin yli on päästy on villilänsi alkanut tuntua kodilta.

Pinteleiden ja hevosten killotustuotteiden paratiisista tulevan oli alkuun rankkaa totutella siihen, että hevosia ei ensinnäkään  koskaan harjata olivat ne kuinka likaisia tahansa. Miksi? Ei ole aikaa. Tai korkeintaan raveihin lähdettäessä Ensimmäisinä päivinä kollega- pojat joutuivat tuon tuosta tulla repimään suihkun tai harjan uuden kokelaan kädestä, " Ei, ei älä turhaan nää vaivaa!". Ja melko pian meni allekirjoittaneellekin jakeluun, että 110 (huom, noin) hevosen yrityksessä on parasta oppia priorisoimaan tekemisiään jos haluaa että työpäivä päättyy edes yhdeksältä illalla.

Työtehokkuuden maksimointia

Mayennen maakunnassa luoteis-Ranskassa sijaitseva Ecurie Groussard edustaa perinteistä ranskalaistallia parhaimmillaan.Tai pahimmillaan, miltä kannalta nyt asiaa haluaa tarkastella. Minua varoiteltiin jo etukäteen, että helpolla et tule siellä pääsemään. Varoitukset eivät ole osoittautuneet vitseiksi ja edelleenkinsaa  kuulla raskaita huokauksia mainitessaan alan ihmisille työnantajansa nimen. Mutta kaikesta huolimatta voisin sanoa olevan enemmän kuin tyytyväinen valintaani ja nauttivani työstäni, ainakin useimmiten.

Maisemia

Hevosia meiltä löytyy joka paikasta ja kaikenlaista sorttia. Kilpahevosia, siitostammoja, varsoja kaikkia ikäluokkia, joutohevosia, mitä vain kysytään. Suurin osa hevosista asuu ulkona tarhoissa läpi vuoden ja lisäksi tiluksilta löytyy 20 hevosen "talli" ja 15 ulkokarsinaa. Tarhojen lukumäärästä en ole edelleenkään täysin varma, mutta olen päässyt laskuissani ainakin kolmeenkymmeneenviiteen. Hevoset on pääasiassa niitä aitoja ranskalaisia. Voit kuljettaa vaikka kymmenen kappaletta yhdellä kertaa ulos, mutta kärryillä tai satulassa saa usein olla kielikeskellä suuta, naama punaisena ja hauikset kasvavat päivä päivältä. Viiteen viikkoon mahtuu myös muutamat rodeoratsastus ottelut joiden häviäjä on on kavunnut ylös hiekasta nenä vinossa verta vuotaen. Sekä yksi  ilmalento kärryiltä viikonlopun vapaalla olleen iloisen tamman tarkasti tähdättyjen takakaviojen seurauksena.

Taistelutoveri Azur

Tallin kaikkien hevosten joukosta löytyy tällä hetkellä kaksi montétähteä, viisivuotias Udayama sekä kolmevuotias herrasmies Ander Man. Ander Man voitti jo viime vuoden puolella Vincennesin montédebyytissään ja uusi pienen tauon jälkeen voittonsa viime viikolla samalla estradilla. Udayama on juossut talven ja kevään aikana kovissa semiclassic montélähdöissä niin ikään tasaisen kovalla menestyksellä. Semiclassic-lähtöjä voisi ehkä jollain tavalla havainnollistaa vertaamalla Suomen hopeanivisioonasarjaan, ja todeta siihen samaan että näistä kahdesta ei voida edes puhua samassa lauseessa :). Molemmat hevoset ovat tallin ainoita, joiden jalkojen savihoitoihin sallitaan käyttää muuten kallisarvoisen tehokasta työaikaa.

Tyttö sinä olet tähti

Mademoiselle Heikkinen pääsi niin ikään satulaan heti viikon koeajan jälkeen. Sen jälkeen on tullut ajettua kilpaa tasaisen tappavaan tahtiin kerran viikossa, ja yhtä tasaisesti vain ja ainoastaan sitä väärää askellajia. Osasta suorituksista voi syyttää hevosten huonoutta, ratsastajan hauistreenin puutetta ja huonoa tuuria. Jos joku muistaa joskus käyneensä Porissa sellaisen montératsastajan kanssa joka huonosti mennen lähdön jälkeen, heittelee tavaroita, haukkuu itseään ja hevosta eikä lopeta kiukuttelua kun vasta kun Forssan ABC:n Hesburgerissa, niin se henkilö on tullut tutuksi myös täällä Ranskassa. Ainakin viimeisimmän koitoksen jälkeen eräissä nurmiraveissa, joissa Mlle Heikkisen ratsu ei suostunut lähtemään voltista, pysähtyi lähdössä kaikkien eteen, ei suostunut kehotuksista huolimatta etenemään ja sitten lopulta laukkasi jokaiseen kaarteeseen. Ja kun sitten lähdön jälkeen  Mlle Heikkinen kuulutettiin tuomariston puhutteluun ja määrättiin neljän päivän ajokieltoon. 

Päivän parhaita hetkiä

Onneksi on kultaisia työkavereita jotka ymmärtää. Käskee kilometri raviradalta poistumisen jälkeen lopettaa valittamisen, iskee keksipaketin käteen ja sanoo että ensi kerralla se menee paremmin. Joskus täytyy ilmeisesti käydä kunnolla siellä pohjalla jotta voisi aloittaa taas ylöspäin kapuamisen.. Tie täällä Ranskassa on aina ollut kivinen, eikä se matkanvarrella sen helpommin kuljettavaksi ole muutunut.Sen karaistamana jatketaan yrittämistä. Ensi kerralla kerron kuinka valmennetaan kivenkovia, kaiken kestäviä ranskalaishevosia ja erityisesti kovista kovimpia hevosmiehiä.

Matkalla etelään

Ja nimenomaan vasta matkalla. Äskettäin muutto on nimittäin vain välietappi kohti Etelä-Ranskaa ja omaa viinitilaa. Torstai- aamuna tuskailin kuinka oli mahdollista että Suomesta lähtiessäni Polon takakontissa oli ollut kaksi matkalaukkua ja yksi urheilukassi. Nyt edessäni oli tavaravuori joka näytti epäilyttävästi  autoani suuremmalta.Koska Polo ja minä pystymme kaikkeen, myös mahdoton muuttokuormani soluttautui lopulta melko mutkattomasti auton sisälle. Oli aika halata kaikkia ja suunnata navigaattori kohti uutta kotikaupunkiani, Château-Gontieria.

Château-Gontier

 

Tämä 350 kilometrin matka kohti etelää  oli taas seikkailu sinänsä. Joskus tuntuu siltä, ettei yksikään organisoimani matka suju niin etteikö yllätyksiä tulisi vastaan. Kun kävin joitakin viikkoja sitten allekirjoittamassa tulevan asuntoni vuokrasopimuksen, takastulomatkalla autosta hajosi pakoputki. Joka oli kaiken lisäksi Sadulta lainaan saatu auto.

 

Se, että ajaa aina seuraavalle huoltoasemalla jo bensavalon palaessa on vielä ihan arkipäiväistä. Kun oli ensin jännitetty monta kymmentä kilometrä loppuuko bensa, kymmenen minuttia tankkauskeikan jälkeen syttyi öljyvalo. Öljy-ostoksilla ilmeni taas tuttu ongelma: kortti ei toimi. Ei yksikään niistä kolmesta. Käteistä ei tietystikään ole mukana, mutta onneksi kassaneiti suostuu lopulta ottamaan shekin vastaan ( Ranskassa kuljetaan vieläkin shekkivihkot taskussa, koska olisi liian radikaalia jäädä ainoastaan verkkomaksujen armoille). Kortti ei toiminut tietullissakaan, mutta selvisin porteista läpi puhumalla etäongelman ratkaisijalle mikrofooniin suomea.

Château-Gontier

Loppu matkasta navigaattori päätti johtaa harhaan jonka jälkeen  olin täysin varma, että ”tästä on ennenkin ajettu” ja painoin lisää kaasua kohti täysin vastakkaista suuntaa. Saavuin lopulta asunnon luovutus tapaamiseen  kaksi tuntia myöhässä sovitusta kellon ajasta. Jotain on tainnut ainakin jäädä käteen espanjalaisesta kulttuurituntemuksesta. Kerroinko muuten jo, että puhelimesta loppui matkalla akku?

Koko torstain kestäneen muutto-stressin jälkeen tajusin, että minulla tulisi ennen uuden työn alkamista kolme päivää vapaata. Kolme päivää, ilman mitään ennalta sovittua tekemistä. Seuraavan yön vietin entistä stressaantuneempana. Heräsin seuraavana aamuna ”liian myöhään” ( puoli yhdeksältä). Jonka jälkeen lähettelin ahdistuneena tekstiviestejä Sadulle Chamanttiin, kuinka hirveää on tuntea itsenä yhteiskunnan rajojen ulkopuolella eläväksi elämäntapatyöttömäksi.

Hyvä viini tekee kodin

Päivä kului kuitenkin suhteellisen nopeasti. Ranskalaiset paperiasiat sekä sähkö, vakuutus, netti- sopimusten solmiminen saavat mukavasti ajan, oikeastaan koko päivä kulumaan. Kun myöhäis-iltapäivällä lähdin kaupungille kävelylle minut valtasi olo että olin samanaikaisesti kotona sekä etelänlomalla. Ulkona paistoi aurinko ja lähiapteekin lämpömittari näytti +17 astetta.

Välttääkseni ikävän tuntemuksen joutilaana olemisesta olin päättänyt laatia seuraavaa päivää varten tehtävälistan. Aamun tuimaan lähdin tutustumaan uuteen työpaikkaani. Ecurie Groussard sijaitsee n. 15 kilometrin päässä Château-Gontierista pienessä Biernen kylässä.  Isäntäväki oli mukavaa ja ystävällistä. Muuten paikan päällä näytti sellaiselta kuin olin aavistellutkin. Töitä oli kuuleman mukaan paljon ja maanantaina miehityspulan vuoksi vielä enemmän. Aijon ottaa haasteen vastaan.

Lauantai-päivä oli vielä eilistäkin lämpimämpi. Juoksentelin aamupäivän huonekaluliikkeissä jonka jälkeen tehtävälista kertoi ohjelmassa olevan auton pesu ja siistiminen. Oli oikeastaan melko rentouttavaa kuluttaa tunti tähän askareeseen. Viereisen paikan charmikkaan Monsieurin kanssa heitettiin läppää siitä kun en osannut käyttää automaatti-imuria ja aurinkokin paistoi niin, että oli pakko heittää t-paitasilleen. Auto kiilsi sen jälkeen niin, että sain ylpeänä pakata sinne supermarketin parkkipaikalla kauppakasseja.

Paikallienen Mimi

Ennen pimeän tuloa lähdin vielä katsastamaan kaupungin lähialueen juoksumaastot. Ja hyvältähän siellä näytti. Château-Gontierin läpi kulkee joki, vähän niinkuin Pariisissa ( vaikka siellä niitä on kaksi). Lähdin juoksemaan kaupungin läpi jokea seuraten ja tietä riitti, niinkuin kauniita maisemiakin. Kymmenen kilometrin matkalle osui kolme linnaa, joista yhden yhteydessä oli hevostila. Tulin heti kateelliseksi linnan omistajalle, koska omasta mielestäni kuuluin hänen paikalleen, ja tämä tuntui tietysti epäreilulta. Päätin kuitenkin, että on vain ajan kysymys kun itse asuisin vielä isommassa linnassa. Ja sitä paitsi en sitä linnaa näin pohjoiseen olisi halunnutkaan.

Tiedättekö kun ranskalaisissa kylissä aina iltaisin tädit avaavat ikkunat laittaakseen ulkopuolta puiset ikkunsäpit yöksi kiinni? Olen aina haaveillut, että asuisinedes  hetken sellaisessa asunnossa missä saisin tehdä samoin. Nyt tämä haave on toteutunut, vaikka ikkunasäpit ovat tosin muoviset. Muutenkin uusi asuntoni on oikeastaan aika kiva. Se sijaitsee kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja on nyt pienen sisustussauvan loihdinnan jälkeen melko viihtyisä. En vain tullut ottaneeksi huomioon, että kahden tien risteyksessä sijaitsevaan taloon saattaa kantautua aika paljon liikenteen meteliä. Varsinkin kun seinät ovat paperia. Naapureiden öiset  kotiutumisajat eivät jää esimerkiksi epäselviksi.

Chez moi

Tämä kaikki uusi tuntuu välillä innostavalta ja välillä taas kaipaan Chamanttia, ihania ystäviäni sekä tuttua ja turvallista elämääni siellä. On esimerkiksi todella rasittavaa muuttaa ja hoitaa ja selvittää kaikki käytännön asiat ilman kenenkään apua. Varsinkaan kun omalla kohdallani kaikessa tuntuu aina tämän tästä tunkeutuvan kapuloita rattaisiin.

Joskus mietin, että on aika ärsyttävää elää itseni kanssa. Kaikki on aina sellaista säätämistä. Mieli muuttuu. Suunnitelmat muuttuu. Aika usein kadehdin järkevien ihmisten järjestelmällistä ja sujuvaa elämää. Mutta toistaalta olen päätynyt myös sellaiseen tulokseen, että juuri se että käsikirjoitus muuttuu aina matkanvarrella, tekee elämästä mielenkiintoista. Enkä varmaan olisi nyt tässäkään jos olisin päättänyt vaan painaa koulut loppuun valmiin sabluunan mukaan. Päivän filosofinen pohdinta kuuluukin :  

Voiko jatkuvasti järkiperäisiä ratkaisuja tekevä ihminen olla oikeasti onnellinen?”

Laukkaparatiisissa

Kotikylämme Chamant sijaitsee vain vartin ajomatkan päässä laukkaurheilun mekkana tunnetusta Chantillyn kaupungista. Kolmen täällä vietetyn kuukauden aikana olin kuitenkin onnistunut tutustuttamaan itseni ainoastaan kaupungin yöelämään sekä ravintolatarjontaan. Olimme joitakin viikkoja aikoja keskustelleet puoliksi tosissamme naapuritallilla työskentelevä ystävämme Dennis Bethouartin kanssa laukkaratsastus tuokiosta Chantillyn laukkatalleilla. Alkuviikosta Dennis tuli ilmoittamaan meille, että laukkajockey- vaihto olisi itseasaissa ihan oikeasti toteutettavissa. Denniksen laukkavalmentaja tuttava oli suostunut ottamaan minut ja Sadun mukaan perjantai aamun treeneihin Chantillyn laukkavalmennuskeskuksessa sijaitsevalle valmennustallilleen.

Château de Chantilly

Niinpä aikaisin perjantai aamuna jo yli vuorokauden innostahihkuneet montéohjastajat pakkautuivat autoon turvaliivit ja kypärät kassissa kuin matkalla ensimmäiselle ratsastustunnilleen. Dennis kuljetti meidät määränpäähän maisemareittiä pitkin ja antoi samalla lyhyen Chantilly- historiasta nykyhetkeen katsauksen. Näin päivänvalossa tarkasteltuna tuntui kun koko kaupunki hengittäisi laukkaurheilun kautta. Jokaisessa tienristeyksessä oli patsaita laukkahevosista, kaupungista löytyy hevosmuseo, laukkaurheilulle omistautuneen prinssin linna, virallinen laukkarata, jockeyden oma sairaala, jockey- koulu, sekä uskomaton pinta-ala treenipaikkoja laukkahevosille. 

Chantillyn hevosmuseo

Kulttuurihetken jälkeen saavuimme määränpäähän jossa meidät otti vastaan valmentaja Marcel Rollandin  ystävällinen vaimo. Dennis oli varoitellut, että laukkaihmiset katsovat meitä raviurheilijoita hieman alaspäin, koska pitävät meistä suurinta osaa maatiloilta lähtöisin olevina juntteina. En sinänsä ihmettele tätä asennetta. Olin jo automatkalla pannut merkille, että puitteet ainakin näyttäisivät olevan laukkapuolella asiallisessa kunnossa, eikä perillä talleillakaan yhtään hullumalta näyttänyt.

Miten tätä ohjataan?

Syy siihen miksi laukkahevos puolella kaikki on hienompaa ja suurempaa on yksinkertaisesti raha. Jos ravihevosen valmennusmaksu yhdeltä päivältä liikkuu Ranskassa 30-40 euron välillä on se laukkahevoselle 20-40 euroa enemmän. Laukkalähtöjä myös pelataan suuremmalla volyymilla kuin ravilähtöjä. En tiedä tarkkaa syytä siihen miksi laji nauttii raviurheilua suurempaa suosiota, mutta voisin kuvitella että tämä johtuu lajin perinteikkäästä historiasta ja maineesta "aristokraattisena" urheilulajina. Suurempiin laukkakilpailuihin on jopa olemassa pukeutumisetiketti. Esimerkiksi eräs tuttavani jätettiin kerran portin taakse " tilaisuutta varten  liian huonosti pukeutuneena".

Lähtökiihdytys

Oppaamme Dennis kertoi myös että lajin rikas jalusta mahdollistaa sen, että laukkatalleilla työskentelee eri osa-alueisiin erikoistunutta henkilökuntaa. Kun ravihevosen hoitajana kaiken perustyön lisäksi tulisi toimia kengittäjänä, autonkuljettajana, eläinlääkärinä, hevosenomistajien host-henkilönä, kahvinkeittäjänä, raviohjastajana, montéjockeynä ja kirjanpitäjänä, ovat tässäkin suhteessa  laukkamaailmassa asiat toisin. Karsinoiden puhdistukseen on palkattu oma erikoisosaajana, hevosten treenaamiseen löytyy oma tiiminsä, kilpajockeyt ilmestyvät vain kilpailuareenalle, eikä puhettakaan että kukaan edellä mainistuista kuljettaisi hevosia kilpailupaikalle. Meidän ratsastaessa hiittiryhmän mukana, hevosen valmentaja ei suinkaan ollut radalla tosi toimissa vaan tarkkaili meitä aidan takana muistiinpanovälineeet ja sekuntikello kädessään. Niin, eikä yksikään näistä välttämättä edes osaa lyödä irtokenkää paikoilleen, saatikka hoitaa mitään peruslääkinnällisiä toimenpiteitä.

Valmentaja Marcel Rolland

Oli upea kokemus päästä kurkistamaan tämän glamourin täytteisin lajin kulisseihin, vaikka  ainakaan Chantillyssä ei sinne kulissien taaksekaan löydy mitään piilotettavaa. Me Sadun kanssa pääsimme ratsastamaan "hiittiä" noin kymmenen hevosen ryhmässä. Alkuun olo satulassa oli vähän kuin ei olisi koskaan ennen hevosen selässä ollutkaan, mutta tovin jälkeen oli totuttu erilaiseen ohjaustekniikkaan. Montéistuntaan nähden ratsastusasento oli ehkä aavistuksen pystympi. Ennen lähtöä valmetaja opasti, että jalustimien pituus toimii hevoselle vauhdin merkkinä, mitä lyhyempi mitta, sen kovempaa mennään. Laukkahevosilla tuntuisi olevan myös paremmat ohjaustehosteet ravihevosiin nähden. Tuntuma hevoseen on hyvin kevyt ja vauhdin säätely sekä jarrutus helpompaa. Oma ratsuni oli 4- vuotias laukkaestehevonen, joka oli juuri voittanut edellisen kilpailunsa. Vaikka tuntui että altani löytyy melkoinen moottori jos se viritetään täyteen tehoon, hevonen oli herkkä ratsastajan ohjeille ja käyttäytyi viisaasti siellä missä piti.

Hiitillä

Keskustelin treenien jälkeen jälleen valmentajan vaimon kanssa ja hän kertoi, että oikeastaa kaikki laukkahevoset ovat  ohjasotteille melko herkkiä. Hevoset saattavat olla "räjähtävämpiä" koska eivät ulkoile juurikaan valmennuslenkkien lisäksi, mutta  eivät paina ohjille ja kaahota kuten ravihevoset. Laukkahevosen satulassa tuntui että mitä kovempaa mentiin, sitä enemmän kyydistä voi nauttia. Kotona kun montéhiittiä ajamasta tullaan usein takaisin naama punaisena puuskuttaen.

Satu fiksailee jalustimia ennen tosi toimia

Chantilyssä vietetyn aamun jälkeen jaksoin hymyillä koko loppu päivän. Laukkahevoset olivat niin upeita kuin olin vain voinut kuvitella. Haaveenani on ollut päästä edes kerran elämässäni ratsastamaan sellaisella, mutta täytyy sanoa että nälkä kasvaa syödessä ja joskus on vielä päästävä takaisin. Ainakaan toistaiseksi kumpikaan meistä ei aijo vaihtaa alaa, vaikka työpaikkojakin olisi ollut tarjolla. Palkkakin olisi kuulemma parempi ja työviikot lyhyempiä. Ehkä suomalainen vaatimattomuus, työmoraali sekä suonissa virtaava talonpoikaisveri vetää kuitenkin enemmän tähän "koko kansan lajiin". Ja täytyy myöntää, että kaiken tuon kuullun ja nähdyn jälkeen tuntuu mukavalta tuntea itsensä oman elämänsä McGyveriksi.

Talvimeetingin loppusuoralta

Singalo & David Thomain,Prix de Cornuelierin 2013 sankarit

 Kesällä kerran Ranskassa- blogi on viettänyt joitakin kuukausia talvilomaa, mutta palaa nyt raportoimaan Ranskan talvimeetingin viimeisiä henkäyksiä. Marraskuun alusta alkaen pienemmät maakuntaradat toisensa jälkeen sulkivat porttinsa talvikaudeksi ja raviurheilijoiden huomion kiinnittyi pääasiassa maan pääradalle Vincennesiin. Pitkin talvea on ajettu tasokkaita lähtöjä niin kärryistä kuin satulasta. Maan huiput ovat ottaneet toisistaan mittaa osalähdöissä tähdäten kohti tammikuun lopun arvokilpailuja.

Victoria Fame&Anna + La Bellouet& Philippe hiitillä Vincennesissä

Maailman arvostetuin montélähtö Prix de Cornulier ajetaan vuosittain Vincennesin raviradalla sunnuntaina viikkoa ennen perinteikästä Prix d'Ameriqueta. Tänä vuonna Prix de Cornulier ajettiin hyvin talvisissa tunnelmissa, kun lumimyrksy koetteli Pohjois-Ranskaa. Louis Badronin valmentama Singalo paineli talviviimassa 12,4/2700m ja vei David Thomain ratsastamana 350 000 euron ykköspalkinnon nimiinsä. Viikkoa myöhemmin shamppanja pullo poksautettiin Royal Dreamille ja Jean Philippe Duboisille Prix d'Ameriquen voiton kunniaksi.

Päivän tähti, Royal Dream

Prix d'Amerique päivänä nähtiin Vincennesissä myös ruotsalaisvalmentajien osalta ykkösmiehitys, mutta saanen ylpeänä kertoa Travronden-lehti uutisoi jälkeenpäin, että ruotsalaisten ylpeys kyseisenä sunnuntaina oli kuitenkin kotitallimme Le Bellouet "Bella" kärryillään Vincennesissä vaatimattomasti Prix d'Amerique viikonloppuna debytoinut valmentaja Håkan Persson. Bella punnersi rauhallisen ajotaktiikan jälkeen viimeisistä pareista rahasijalle seitsemänneksi.

Bella valmistautuu

Näiden kahden talven suurimman lähdön ohella talvikuukausina on ajettu lukuisia muita talvimeetingin perinteiksi muodostuneita lähtöjä, kuten Prix de France, Prix de Belgique sekä tuoreimpana kolmevuotiaiden "Criterium des Jeunes", jonka voittajaksi selviytyi Thierry Duvaldesteinen valmentama ja ohjastama, Ready Cashin jälkeläinen " Avila".

Solariumissa kelpaa

 
Kun käännetään katseet parrasvaloista verhojen taaksen, toisin sanoen mitä kuuluu kotirintamalle? Hyvin rauhallista ja leppoisaa. Jos olen viimeisen vuoden valittanut kuinka rankkaa ja kiireistä elämä voikaan olla, niin nyt on otettu se kaikki takaisin. Marraskuun loppupuolella saavuin apuun ystäväni Sofia Aronssonin tallille Chamant nimiseen kylään joka sijaitsee vain kolmen vartin ajomatkan päässä Pariisin keskustasta. Muutamaa viikkoa myöhemmin tiimiimme liittyi myös Satu Liitiäinen Suomesta. Kolmen vaaleaverikön " Barbie- stable" on tehnyt tehnyt toiminnan volyymiin nähden tänä talvena kohtalaista tulosta ihan Vincennesisäkin asti. Tämän lisäksi tallimme työilmapiiristä voisi tulla yksi jos toinenkin yritys tulla ottamaan mallia. Niin ihmiset kuin hevoset viihtyvät, nauttivat työstään ja tuntuisivat olevan onnelisia.

Gary Victoria nauttii elämästä :)

Oman tiimimme lisäksi koko Chamantin hevosimperiumiin ovat löytäneet tiensä toinen toistaan mukavammat ja sosiaaliset ihmiset. Jos viimeiseen vuoden illat ovat kuluneet eristyksissä maaseutujen maaseudulla iltojeni ilona kissa ja tietokone on viimeiseen kahteen kukauteen mahtunut seuraelämää koko tämän ajan edestä. Nykyisin illat täyttyvät lettukesteistä, ravintoloista, Pariisista, shoppailuretkistä, leffa-illoista, viinilasillisita tai kimppalenkeistä. Elämä ei oikeastaan voisi olla paremmin. Kun saa tehdä sitä mistä nauttii ja elää siinä sivussa ihan oikealta tuntuvaa elämää.

Bella lenkillä auringonpaisteessa

Näin talvikaudella kun ravikilpailu toiminta keskittyy lähinnä vain maan pääradalle, kilpailutarjonta supistuu myös "nimettömämille" ohjastajille ja ratsastajille. Kun rahaa on pelissä paljon, ohjaksiin tai satulaan halutaan laittaa kokeneita kuskeja. Näin myös erään suomalaisen oppilasratsastajan ohjastustehtävät ovat jääneet hieman vähemmälle. Joulukuu odoteltiin lisenssihyllyllä jo tutuksi tulleen byrokratian johdosta.Tammikuussa käytiin ajamassa vuoden avauslähtö Lyonissa Philippen Secret de Starin kanssa. Hyvä kolmossija päätyi kuitenkin lähdön jälkeen hylkäykseen loppusuoran epäpuhtaan ravin vuoksi. Viime viikolla käytiin tutuissa maisemissa Belgiassa kilpailemassa Kuurnen raviradalla. Vanha kisakumppani Oeillet de Phens seuraili kovassa lähdössä kuudenneksi ja Satu tsemppasi Belgian debyytissään Secret de Starin neljänneksi.

Haras de Plessis

 Kuulostaisi ehkä liian itsekkäältä valittaa mistään tällaisen paratiisin ja hyvän elämän keskeltä, mutta jotain merkittävää puuttuu. Menestys ja se että saavuttaa elämässään tavoittelemiaan asioita vaatii enemmän. Se vaatii kovaa työtä ja itsensä likoon laittamista. Ja kun olet päässyt mukavuusalueelleesi rajojen sisälle ja olet tyytyväinen, silloin on aika siirtyä jälleen eteenpäin.

Uusikuu

Sapphire Merite Belgiassa

Kun on aika ottaa elämässä taas uusi askel. Jättää taakse yksi aikajakso elämästä ja aloittaa uusi. Lähes kymmenen antoisaa kuukautta on takana écurie Masschaelin palveluksessa ja nyt on aika ottaa suunta kohti uutta. Aina ei ole ollut helppoa, joskus on itkettänyt, usein on tehnyt mieli pakata laukut ja luovuttaa. Ja sitten on ollut niitä antoisia hetkiä, kun huomaa oppineensa niin paljon uutta, kun on ollut sellainen olo, ettei ole koskaan ollut niin onnellinen tai kun ylittää maalilinjan ensimmäisenä, hymyilee ja miettii, mä elän mun unelmaa.

Philippe, on ollut mitä mahtavin opettaja ja suosittelen jokaiselle lajin ystävälle pyhiinvaellusta edes kerran elämässään tämän konkarin oppiin.Tämä mies on todella ainutlaatuinen tuttavuus ja omalla jopa raivostuttavalla asenteella olla välittämättä mitä muut ajattelevat, hän on ikään kuin puolivahingossa saanut aikaan vallankumouksen Ranskan raviurheilun historiassa. Muistelimme Philippen äidin kanssa muutama päivä takaperin jockey-tyylin läpimurtoa Ranskassa. Madame Masschaele kertoi kuinka Philippelle naurettiin ja ilkuttiin alkuun uudesta tyylistä: " Katsokaa, siellä se belgialainen mopedikuski taas menee!".

Muutaman päivän päässä odottaa loma Suomeen, jonka jälkeen uusi osoite löytyy viisitoista minuuttia Charles de Gaullin lentokentältä Chamant-nimisestä kylästä. Ystäväni Sofia Aronsson pyörittää hevostoimintaansa täällä ja samasta ympäristöstä löytyvät myös ranskalaisvalmentaja Jacky Bethouart sekä ruotsalainen ravisuuruus Robert Bergh. Fia tarvitsee kuukaudeksi kahdeksi apua hevosten kanssa nykyisen työntekijän Riikosen Sannan Suomeen paluun vuoksi. Niinpä päätimme, että riennän Fian avuksi siksi aikaa kun allekirjoittaneelle löydetään uusi haasteita antava ja kilvanajo- tavoitteita palveleva tukikohta läheltä kohdetta Pariisi.

Philippen näkemys kestävästä sekä  ideaalista hevosaitauksesta

Kun tässä kesän ja syksyn mittaan on tullut valitettua kuinka on kiire ja rankkaa, eikä jaksa voisin tällä kertaa kertoa vähän iloisempia uutisia. Tällä hetkellä voisin kuvailla elämän rytmiäni melkeinpä rauhalliseksi. Philippe on vähentänyt reilusti hevosia ja "raadot" on lähetetty kuka mihinkin määränpäähän.Kesäradat ovat lopettaneet kautensa toisensa jälkeen ja ravikalenteri näyttää melkeinpä pelkkää Vincennesiä. On outoa viettää sunnutait kotona ja olla tien päällä ehkä maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Meidän firman jäljellä olevista  hevosista suurin osa kun on ikäänkuin lomautettuja talvimeetingin ajaksi.

Team Nordin :)

Vatsahaava-episoidin pysäyttämänä olen yrittänyt opetella olematta stressaamasta aiheellisista ja aiheettomasti asioista. Harjoituksen alla on esimerkiksi karkoittaa sellaiset ajatukset, että " entä jos musta tulee nyt laiska kun en tänäänkään ajanut kuin neljä hevosta ja tallikin suljettiin jo puoli kuusi". En tiedä pystynkö koskaan muuttamaan ajatustenkulkuani ja lakata stressaamasta aiheista kuten onkotämänyttarpeeksihyvintehty tai mitäjos tai ehdinkövarmastikaiken. Mutta joka tapauksessa, kun ympäristö hetkeksi joustaa ja edes koittaa relata on, itsellä ja ympärillä olevillakin paljon parempi olla.

Jos edelliset blogitekstit ovat olleet vähän melankolisia, nyt vihdoin tuntuu siltä että täällä sumuisessa ja sateisessa Pohjois-Ranskassa näkyy välillä myös auringonsäteitä. Oppilaslisenssin saaminen saavutuksena tuntuu hyvältä ja kaikki muutkin asiat tuntuvat loppujen lopuksi järjestyvän parhain päin. Ranskan kilparatojen debyytti on myöskin takana. Tämä tapahtui viikko sitten Croisé- Larochin PMU- ( lue TOTO) raveissa ja vaikka lähtö meni pilalle lähtölaukan takia, oli lähdön jälkeen silti sellainen fiilis, että tämä on niin hienoa kun kuvittelinkin. Kuten mainitsin edellä, talvikaudella raveja on vähemmän ja tätä myötä myös oppilaslähtöjä. Todellista läpimurtoa kilvajon saralla täytynee siis odotella seuraavaan kesäsesongin alkuun. Siihen asti treenataan, koitetaan oppia paremmaksi ja aina välillä koitetaan muistaa nauttia välillä vain nauttia elämästä!

Kesämuistoja. Meeting Divonne-les-Bains. Alla Philippen varastama jarruton pyörä.