Uusikuu

Sapphire Merite Belgiassa

Kun on aika ottaa elämässä taas uusi askel. Jättää taakse yksi aikajakso elämästä ja aloittaa uusi. Lähes kymmenen antoisaa kuukautta on takana écurie Masschaelin palveluksessa ja nyt on aika ottaa suunta kohti uutta. Aina ei ole ollut helppoa, joskus on itkettänyt, usein on tehnyt mieli pakata laukut ja luovuttaa. Ja sitten on ollut niitä antoisia hetkiä, kun huomaa oppineensa niin paljon uutta, kun on ollut sellainen olo, ettei ole koskaan ollut niin onnellinen tai kun ylittää maalilinjan ensimmäisenä, hymyilee ja miettii, mä elän mun unelmaa.

Philippe, on ollut mitä mahtavin opettaja ja suosittelen jokaiselle lajin ystävälle pyhiinvaellusta edes kerran elämässään tämän konkarin oppiin.Tämä mies on todella ainutlaatuinen tuttavuus ja omalla jopa raivostuttavalla asenteella olla välittämättä mitä muut ajattelevat, hän on ikään kuin puolivahingossa saanut aikaan vallankumouksen Ranskan raviurheilun historiassa. Muistelimme Philippen äidin kanssa muutama päivä takaperin jockey-tyylin läpimurtoa Ranskassa. Madame Masschaele kertoi kuinka Philippelle naurettiin ja ilkuttiin alkuun uudesta tyylistä: " Katsokaa, siellä se belgialainen mopedikuski taas menee!".

Muutaman päivän päässä odottaa loma Suomeen, jonka jälkeen uusi osoite löytyy viisitoista minuuttia Charles de Gaullin lentokentältä Chamant-nimisestä kylästä. Ystäväni Sofia Aronsson pyörittää hevostoimintaansa täällä ja samasta ympäristöstä löytyvät myös ranskalaisvalmentaja Jacky Bethouart sekä ruotsalainen ravisuuruus Robert Bergh. Fia tarvitsee kuukaudeksi kahdeksi apua hevosten kanssa nykyisen työntekijän Riikosen Sannan Suomeen paluun vuoksi. Niinpä päätimme, että riennän Fian avuksi siksi aikaa kun allekirjoittaneelle löydetään uusi haasteita antava ja kilvanajo- tavoitteita palveleva tukikohta läheltä kohdetta Pariisi.

Philippen näkemys kestävästä sekä  ideaalista hevosaitauksesta

Kun tässä kesän ja syksyn mittaan on tullut valitettua kuinka on kiire ja rankkaa, eikä jaksa voisin tällä kertaa kertoa vähän iloisempia uutisia. Tällä hetkellä voisin kuvailla elämän rytmiäni melkeinpä rauhalliseksi. Philippe on vähentänyt reilusti hevosia ja "raadot" on lähetetty kuka mihinkin määränpäähän.Kesäradat ovat lopettaneet kautensa toisensa jälkeen ja ravikalenteri näyttää melkeinpä pelkkää Vincennesiä. On outoa viettää sunnutait kotona ja olla tien päällä ehkä maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Meidän firman jäljellä olevista  hevosista suurin osa kun on ikäänkuin lomautettuja talvimeetingin ajaksi.

Team Nordin :)

Vatsahaava-episoidin pysäyttämänä olen yrittänyt opetella olematta stressaamasta aiheellisista ja aiheettomasti asioista. Harjoituksen alla on esimerkiksi karkoittaa sellaiset ajatukset, että " entä jos musta tulee nyt laiska kun en tänäänkään ajanut kuin neljä hevosta ja tallikin suljettiin jo puoli kuusi". En tiedä pystynkö koskaan muuttamaan ajatustenkulkuani ja lakata stressaamasta aiheista kuten onkotämänyttarpeeksihyvintehty tai mitäjos tai ehdinkövarmastikaiken. Mutta joka tapauksessa, kun ympäristö hetkeksi joustaa ja edes koittaa relata on, itsellä ja ympärillä olevillakin paljon parempi olla.

Jos edelliset blogitekstit ovat olleet vähän melankolisia, nyt vihdoin tuntuu siltä että täällä sumuisessa ja sateisessa Pohjois-Ranskassa näkyy välillä myös auringonsäteitä. Oppilaslisenssin saaminen saavutuksena tuntuu hyvältä ja kaikki muutkin asiat tuntuvat loppujen lopuksi järjestyvän parhain päin. Ranskan kilparatojen debyytti on myöskin takana. Tämä tapahtui viikko sitten Croisé- Larochin PMU- ( lue TOTO) raveissa ja vaikka lähtö meni pilalle lähtölaukan takia, oli lähdön jälkeen silti sellainen fiilis, että tämä on niin hienoa kun kuvittelinkin. Kuten mainitsin edellä, talvikaudella raveja on vähemmän ja tätä myötä myös oppilaslähtöjä. Todellista läpimurtoa kilvajon saralla täytynee siis odotella seuraavaan kesäsesongin alkuun. Siihen asti treenataan, koitetaan oppia paremmaksi ja aina välillä koitetaan muistaa nauttia välillä vain nauttia elämästä!

Kesämuistoja. Meeting Divonne-les-Bains. Alla Philippen varastama jarruton pyörä.

Talliraivo

HIHS 2012 (c) Katri Johansson

Kun yllä puhuin siitä, että kun löysää vähän pipoa saattaa alkaa nähdä maailman vähän harmonisemmin silmin. Olin jo nimittäin alkanut tunnistaa itsessänikin erinäisiä Talliraivon-piirteitä. Talliraivo on ystäväni Essin (nimeä ei ole muutettu) antama yhteisnimitys kaikille hevosalalla liian pitkään olleille, yleensä naishenkilöille, joilla on tapana valittaa, huutaa, kitistä tai vaihtoehtoisesti olla puhumatta ja näyttää muuten vain jatkuvasti sitruunan syöneeltä.

Talliraivoja löytyy niin ratsu- kuin ravialalta ja näiden pelättyjen henkilöiden saapuessa saluunaan, muut vaikenevat ja pyrkivät pysymään pois tieltä. Yksityisen ratsuhevosen omistava takakireä talliraivo on täysihoitotallia pyörittävän hevosyrittäjän painajainen. Talliraivo aiheuttaa tallinomistajalle palkatonta ylityötä hevosensa erityisruokavalioilla ja erityisjärjestelyillä ja muistaa valittaa mikäli hänen ja hevosensa saamassa palvelussa on epäkohtia.Tallin muutkaan asiakkaat eivät säästy talliraivon piinalta.

Raviurheilumaailman talliraivot ovat useimmiten hevosenhoitajia tai valtansa mahdin tuntevia ravivalmentajien puolisoja, jotka aiheuttavat työilmapiiriin väreilevää jännitettä.Raviurheilun talliraivolla on tavanomaisen sijainnin lisäksi silmät takaraivossa sekä piilokameroita asennettuna ympäri tallia sekä sen välittömässä ympäristössä. Näin talliraivo voi omien toimiensa lisäksi seurata myös muiden kolleegoidensa tai alaistensa työn edistymistä ja näin ollen voi tarpeen tullen ilmoittaa muille mikäli huomauttamista löytyy. Talliraivo ei tyydy puhumaan pahaa selän takana muista vaan saattaa huudella tallinkäytävillä kovaan äneen: " Maijan karsinoiden putsaustaidoissakin olisi kyllä parantamisen varaa, ei ihme että se on taas ensimmäisenä valmis!".

Talliraivo vai muuten vaan epänormaali?

Talliraivo karjuu myös viattomille hevosille ja hänen kantamansa taakkansa helpottuu kun hän pääsee purkamaan toiselle talliraivolle sydäntänsä siitä, kuinka väärin on kun muut eivät osaa tehdä mitään oikein, ovat hitaita, laiskoja tai muuten vain tyhmiä. Talliraivo ei ole pohjimmiltaan paha ihminen, hän on vain ajautunut ajankuluessa sellaiseen tilaan, ettei hänen maailmankuvaansa mahdu muuta kuin talliympäristö ja siihen liittyvät seikat. Kun tähän lisätään kiire, yöunista puuttuvat tunnit, vapaapäivien puute, vaativa pomo, motivoimaton palkka, tallityönteijä parka karkeroituu, tulee kateelliseksi, kärttyiseksi ja muodonmuutos talliraivoksi on valmis.

Mikäli josta kusta tuntuu, että tuntee henkilön josta löytyy edelläkuvaillun kaltaisia piirteitä, ja että se ei varsinkaan ole minä itse, suosittelen miettimään kuinka voisi ainakin välillä aloittaa aamut vähemmän kitkerällä kahvilla. Tallilla voi olla ihan kivaakin tolla töissä, vaikka Liisa laittoikin luudan väärään paikkaan ja hevosillakin on muuten varsinkin hyvä kuulo!

I have a dream

(c) Katri Johansson

Jos johonkin uskoo, jos jotain haluaa enemmän kuin mitään muuta.
Kun kulkee määrätietoisesti polkuaan pitkin, eikä käänny takaisin,
kun tuulee.
Kun loppuu usko, kun jo melkein luovutit. Kaukana on helppo elämä,
tahdon voimaa testataan. Mahdotonta ei ole mikään,
mutta unelmilla on hinta,
 ja minä maksan hinnan.



Kuten viimesin blogi-merkintä kertoo, edeltävä kuukausi on eletty aika lailla pohtien, että miten tästä eteenpäin. Oikeastaan suurin syy miksi olin alunperin palannut Ranskaan ja miksi täällä tällä hetkellä olen on se, että saisin ranskalaisen oppilaslisenssin ja pääsisin ratsastamaan kilpaa montén luvatussa maassa. Ja kun maailmankuvani kerran käännettiin ylösalaisin, on tyttö vaeltanut siitä lähin melko eksyneenä elämässään.

Jäisinkö kuitenkin yrittämään? Riittääkö motivaatio jos kilparadat näkyvät vasta kuukausien päässä?
Pitäisikö sittenkin palata Suomeen jo nyt opiskelemaan? Hakisinko yliopistoon Ranskaan? Miten poikaystävä? Miten elämä täällä? Miten elämä Suomessa? Mitä jos nyt lähden niin kadunko? Onko minussa naista luovuttamaan?

Näitä kysymyksiä on tullut pyöriteltyä ja vähän lisääkin. Uusia ideoita ja päätöksiä on tullut siihen tahtiin, etten itse saatikka lähiomaisetkaan ole enää pysyneet kahta päivää pidempään kartalla. Ai Etelä-Ranskaan? No onhan sekin vaihtoehto. Austraaliaan? Ai lähdet sittenkin Suomeen opiskelemaan, ja jätät mut tänne? Aijot ostaa Organdin ja kilpailla sillä Belgiassa? Kukaan ei enää jaksa kun sun suunnitelmat muuttuu kaksi kertaa päivässä.

(c) Katri Johansson

Kun sitten eräänä päivänä tulin todenneeksi sen, ettei tässä elämässä ole kukaan onnistunut minua hetkeä pidemmäksi aikaa lannistamaan. Kaikkien harhaan kuljettujen risteyksien kautta palasin alkupisteeseen. Päätin että kertokaa minulle vain se hinta, mutta tätä minä haluan nyt. Enemmän kuin mitään muuta. Ja vaikka se ei tule olemaan helppoa, mutta jos nyt lähden niin kaikki työ, kaikki se, valuu täysin hukkaan. Raviurheilutermein, aivan maalisuoran alussa.

Tämän päätöksen jälkeen, hitaasti ja kärsivällisyyttä vaatien, pienien epätoivon hetkien jälkeen asiat ovat jotenkin pikkuhiljaa alkaneet järjestyä. Kaivattu paperi toisensa jälkeen, pienellä viiveellä ( ei puhuta viikoista) ilmestyivät postilaatikoomme. Keskusjärjestön herrat käsittelevät lisenssiasioita vain maanantaisin, kun kansioni viimein kokonaisena saavutti määränpäänsä, jotta trendi jatkuisi tutunlaisena, oli kahtena ensimmäisenä maanantaina lisenssijaoksessa erityisen ruuhkaista.


Kun kaiken tämän psyykkeen horjutuksen päälle, työt eivät todellakaan lopu kesken, viimeinen vapaapäivä näyttäisi olleen elokuun lopulla, koitat kaikelta ehtiä selvittää kaoosta kotona ja töissä, pitää yllä sosiaalista elämää ja hoitaa parisuhdetta yöunien kustannuksella voisin vitsailla että vatsahaavanhan tässä kaiken keskellä vielä saa. Mutta siihen se hauskuus jääkin.

Pari kuukautta sitten oudot vatsakrampit silloin tällöin astuivat kuvaan ja jonkin ajan kärsittyäni painelin poikaystävän painostamana vastakohtaisesti lääkärille. Eihän sellaiseen kannata tuhlata turhaan aikaa! Sain reseptilääkkeet ja asia hoitui kuntoon, kunnes kaikki alkoi uudestaan. Muutaman viikon päästä taas lääkärille ja lääkkeet uudestaan kehiin. Olin jo aikaisemmin saanut lähetteet erinäisiin kokeisiin, mutta ajattelin ettei tässä nyt kannata turhaan tehdä numeroa kun ne lääkkeet nyt kuitenkin auttaa. Jossain vaiheessa lääkkeetkin kuitenkin sitten lakkasivat toimimasta.

(c) Katri Johansson

Ensin oltiin yksi päivä poissa pelistä perjantaina. Sunnuntaina piti ajaa kilpaa Belgiassa ja koitin tsempata itseäni, että kyllä sä kestät, sitten heti alkuviikosta taas lääkäriin. Sunnuntai- aamupäivällä kesken tallitöiden kipu yltyi yhtäkkiä sellaisiin mittapuihin, ettei millään, vähiten illan startilla ollut enää mitään merkitystä. Itkin ja huusin ja makasin kippurassa lattialla, kun Philippen äiti kiidätti kotilääkärin hätiin. Kipupiikki helpotti ja lääkäri passitti suoraan lähimpään sairaalaan ensiapuun. Sairaalassa asiaa tutkittiin ja lääkäri kertoi oireiden viittaavan vatsahaavaan. Vietin muutaman tunnin tutkittavana ja lääkittävänä sairaalassa ja sain kotiläksyksi mennä Ranskassa samantien mahantähystys sekä muihin asianmukaisiin tutkimuksiin.

Tästä lähtien on vuoroin juostu lääkäreillä, sairaaloissa tähystyksissä, verikokeissa, ultraäänissä ja loppuaika vietetty kotona enemmän tai vähemmän kivuliaissa tunnelmissa sänky- ja sohvapotilaana. Tähystyksissä todettiin kuin todettiinkin pieniä haavoja vatsassa ja tästä eteenpäin lääkkeitä, lepoa ja tiukkaa dieettiä. Hyvästi vain nyt hetkeksi myös ystäväni punaviini. Voisin vain todeta, että jos et itse tajua pysähtyä niin sinut pysäytetään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tielleni näin astutaan, mutta ehkä sitä näin raskaimpien kolauksien kautta oppii oikeasti joskus hidastamaan oikeaan aikaan.

 Sairastamisen kurjuuteen tuli valoa kuitenkin tänä aamuna, kun puhelimeeni saapui kaksi viestiä ystävältä. Kuva SECF:n ( Ranskan keskusjärjestön sivuilta) jossa Mlle. A. Heikkiselle oli tehty alustava ilmoittaminen starttiin ja sen perään viesti " huomasin, että meidän nurkilta löytyy nyt uusi jockey!" Vaikka koko yö oli vietetty kipeänä ja käveleminenkin sattui, yhtäkkiä hypin ja kiljuin ympäri taloa niin että kissakin näki parhaaksi   juosta yläkertaan sängyn alle piiloon.

(c) Katri Johansson

Unelmoikaa. Olkaa kärsivällisiä. Uskokaa itseenne.
Kurjuuden hetkellä, kun sitä vähiten odottaa.
Silloin se aurinko vihdoin nousee!