Long time, no seen

As de Cerize Caenissa

..pieni raportti pitkästä aikaa!

Viimeisessä blogitekstissä lupasin kertoa, kuinka valmennetaan kiven kovia ranskalaisia kilpahevosia ja sitäkin kovempia tallityttöjä ja -poikia. Tämä kuukausia kestänyt hiljaisuus kertoneet enemmän kuin ne tuhat sanaa. Niitä valmennetaan niin kovaa, ettei ne iltaisin jaksa kuin käydä suihkussa, syödä ja käydä nukkumaan.

Kesä on vihdoinkin saapunut jäädäkseen tänne meillekin. Kuukaisia kestänyt taukomattoman sateen depressiojakso on nyt vaihtunut paahtaviin helteisiin. Lämpimiä kelejä oli jo tovi odoteltukin, mutta koska asiat eivät ole koskaan hyvin, on nyt aivan liian kuuma, niin että sitä on vähintään tunnin välein päiviteltävä kaikille kovaan ääneen.


Kesä kuumimmillaan pätee myös ranskalaisen ravikesä- kauteen. Pienet nurmiradat ovat avanneet kilpa-areenansa hellehatuissa ja rosé-viinilasit kädessä kulkevalle raviyleisölle. Sunnuntaisin ympärimaata saattaa löytyä ravikilpailuja yli kahdeltakymmeneltä raviradalta ja écurie Loic Groussard on tietysti täydellä miehityksellä menossa mukana. Jos keväällä itketti ettei koskaan pääse raveihin, niin nyt on luettava iltarukousessa jos sunnuntaina pääsisi tällä kertaa pälkähästä ja saisi nukkua vähän pidempään.

TIRANO! :)

Myös Madmoiselle Anna Heikkisen kivisellä alkutaipaleella on alkanut näkyä valon pilkahduksia. Ensimmäiset seitsemän yritystä täällä Ranskan maaperällä päätyivät siihen väärään askellajiin, mutta pari kuukautta sitten hylkäysten putki päättyi voittoon eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä. Blondi-tiimin yhteistyö, Sadun ja Fian valmentama (tai nimellisesti Philippen:) hurjien hurja Tirano johti lähtöä joka askeleella ja varmisteli voiton :). Ja voin kertoa, että sellaista iloa ei ole sitten hetkeen koettukaan.

Ecurie Groussardin väreissä voitto antaa vielä odotella itseään, mutta jonkinlainen menestys antaa jos merkkejä itsestään. Ensimmäienn totoravien totosija saavutettiin reilu kuukausi sitten kolmevuotiaalla As de Cerizellä. Ilo oli jockeyllä ja omistajille huipussaan, mutta kotona suupielet kääntyivät alaspäin. Kakkossijasta on turha iloita, jos on ajanut ihan päin helvettiä. Kuulemma.

Viime viikoilla on niin ikään roikuttu tasaisesti rahasijoissa kiinni. Viime viikolla monté-tamma Uriga Dream juoksi lähdössä häirityksi tulon jälkeen rehdin vitossijan, perjantaina mentiin naapuriradalla laukkaa Varana-tamman kanssa, lauantaina gangsteri ruuna Vas y Valiere otti Sables d-Olonnen-raviradan "yöraveissa" niin ikään vitossijan. Sunnuntaina sain pitää sen rukoillun sapattipäivän, mutta maanantaina mentiin taas. Intiaanihevoseni Viking Nay otti kakkossijan Agon-Countainvillen nurmiradalla. Kakkosijoissa lienee olevan jokin kirous koska sain jälleen, tällä kertaa välikäsien kautta, kuulla kunniani. Tänään olisi pitänyt voittaa, ja häviäjä voi vain katsoa peiliin ja miettiä että missä meni taas vikaan.

Uriga Dream, Chateaubriant

Rivien välistä saattanee selvitä vihjeitä siitä kuuluisasta urheilusotilas koulutuksesta. Suomeksi sanottuna. Vaikka oikeastaan tälläkin hetkellä elän unelmaani. Tähän ollaan pyritty viimeiset kaksi vuotta.Mikä voisi olla sen hienompaa, että useamman kerran viikossa päästelee kilpoja ranskalaisilla raviradoilla, nimi on jo joillekin jäänyt lähtölistoista mieleen, ranskalaiset jockeyhuiput moikkailee ja tulee juttusille ja kun välillä vielä pääset viiden parhaan joukossa lähdön jälkeen esittäytymään tuomaristolla ja yleisölle.


Kulissien takana, kotitallilla on kuitenkin sellainen työmäärä mitä ei pysty edes umpitunnollinen seitsemän tuplapäivää Suomessa tekevä hevostyttö ymmärtää. Päivät venyt usein aamu seitsemästä ilta kahdeksaan. Päivällä ehtii juuri ja juuri syödä, eikä kahvitauoista uskalla edes puhua ääneen. Kilometrejä tulee mittariin, ja vaikka kuinka yöllä olisit tämän päivän puolella raveista kotona on aamulla jaksettava taas painaa taas yhtä rankka päivä. Tämän lisäksi ranskalais-suomalainen temperamentti lyö tulta purjeisiin. Nimenomaan tulta. Kun töitä on kaikkien harteille liikaa, ain on kiire, hevoset on hankalia ja pomo ei ole koskaan tyytyväinen nousee desibelit välillä yli sietokyvyn ja milloin kaviorasvapurkit tai kengitysvasarat lentelevät ilmassa.

Väärä-nenä Varana

Sitä ikityytymätöntä johtajaa ei myöskään koskaan hymyilytä, tulit sitten kotiin rahasijan tai laukan kanssa. Olis pitänyt ottaa parempi lähtö, jos lähtö meni hyvin niin aijoit alussa liian kovaa, olit liian kaukana sisäradasta, teit typeriä ratkaisua matkalla, olisi pitänyt lähteä aikaisemmin reissuun. Joskus tuntuu, että olisi parasta vain lopullisesti masennuttava. Pakata kypärä ja raippa kassiin ja luovtuettava. Joka toinen päivä tällaiset ajatukset valtaavat mielen. Usein itkettää ja suututtaa. Ja kaikkein eniten, väsyttää. Aina ja koko ajan. Mutta jokin täällä aina vain pitelee.

Nyt kostoksi maanantain huonoudestani hävitä lähtöni olen saanut iltapäivät opettaa koko tallin varsat satulaan +35c helteessä . Onneksi lapset ovat helteestä pökeltyneenä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta käyttäytyneet oikein hyvin. Vaikka lähes kymmenen uuden kokelaan kouluttaminen iltapäivässä näillä helteillä ei ehkä ole kaikkien mielekkäintä puuhaa, niin jotenkin siitä saa lisää tarmoa. Polvet on pitkästä aikaa saatu ruhjeille, jalat mustelmille ja reisiin jotain tuntumaa. Ja motivaation paluu antaa taas merkkejä itsestään.

Ecurie Groussardin iloisia työntekijöitä

Kaikessa tässä keskisysleiriksikin kutsussa kauheudessa on ihanaa kun läheltä löytyy ihania saman maan kansalaisuuden jakavia ystäviä. Ihanien suomalaistyttöjen kanssa jaetaan töiden ja muun elämän ilot ja surut, haukutaan kaikki, etenkin miehet, jauhetaan parisuhdeongelmia ja pohditaan elämän tarkoitusta. Pari kuukautta sitten Groussard-tiimiin liittynyt Veera on ihan korvaamaton työkaveri, jonka kanssa päivittäin päästään purkamaan kaikki päivän kauheudet ja konfliktit. Satu Chamantissa on puhelin matkan päässä ja aina välillä osutaan samoille raviradoille. Henna painaa Duboisin tallilla vielä pidempää päivää kuin täällä meidän firmassa, mutta aina tämän tästä onneksi puhelinajat osuvat yhteen.

Tiivistelmä muutamalta kuukaudelta jää odottamaan jatko-osaansa. Madmoiselle Heikkinen taputtaa itseään tästä saavutuksesta, juo rosé-lasinsa loppuun ja kaatuu sänkyyn. Viikonloppuna moottoritie käy taas kuumana, launataina meren rannalle Pornichenen muiden hevosia ajamaan ja sunnuntaina taas yhdelle niistä sadoisa nurmiradoista joiden nimi ei jää mieleen. Toujours Moi eli tuttavallisemmin "Tussu"  starttaa liian monesta hylätystä suorituksesya johtuneen kilåailukieltonsa jälkeen jälleen iloksemme montélähdössä.
Pitäkää peukkuja!