Ja nimenomaan vasta matkalla. Äskettäin muutto on nimittäin vain välietappi kohti Etelä-Ranskaa ja omaa viinitilaa. Torstai- aamuna tuskailin kuinka oli mahdollista että Suomesta lähtiessäni Polon takakontissa oli ollut kaksi matkalaukkua ja yksi urheilukassi. Nyt edessäni oli tavaravuori joka näytti epäilyttävästi autoani suuremmalta.Koska Polo ja minä pystymme kaikkeen, myös mahdoton muuttokuormani soluttautui lopulta melko mutkattomasti auton sisälle. Oli aika halata kaikkia ja suunnata navigaattori kohti uutta kotikaupunkiani, Château-Gontieria.
 |
| Château-Gontier |
Tämä 350 kilometrin matka
kohti etelää oli taas seikkailu sinänsä.
Joskus tuntuu siltä, ettei yksikään organisoimani matka suju niin etteikö
yllätyksiä tulisi vastaan. Kun kävin joitakin viikkoja sitten
allekirjoittamassa tulevan asuntoni vuokrasopimuksen, takastulomatkalla autosta
hajosi pakoputki. Joka oli kaiken lisäksi Sadulta lainaan saatu auto.
Se, että ajaa aina
seuraavalle huoltoasemalla jo bensavalon palaessa on vielä ihan arkipäiväistä.
Kun oli ensin jännitetty monta kymmentä kilometrä loppuuko bensa, kymmenen
minuttia tankkauskeikan jälkeen syttyi öljyvalo. Öljy-ostoksilla ilmeni taas
tuttu ongelma: kortti ei toimi. Ei yksikään niistä kolmesta. Käteistä ei
tietystikään ole mukana, mutta onneksi kassaneiti suostuu lopulta ottamaan
shekin vastaan ( Ranskassa kuljetaan vieläkin shekkivihkot taskussa, koska
olisi liian radikaalia jäädä ainoastaan verkkomaksujen armoille). Kortti ei
toiminut tietullissakaan, mutta selvisin porteista läpi puhumalla etäongelman
ratkaisijalle mikrofooniin suomea.
 |
| Château-Gontier |
Loppu matkasta
navigaattori päätti johtaa harhaan jonka jälkeen olin täysin varma, että ”tästä on ennenkin
ajettu” ja painoin lisää kaasua kohti täysin vastakkaista suuntaa. Saavuin
lopulta asunnon luovutus tapaamiseen
kaksi tuntia myöhässä sovitusta kellon ajasta. Jotain on tainnut ainakin
jäädä käteen espanjalaisesta kulttuurituntemuksesta. Kerroinko muuten jo, että
puhelimesta loppui matkalla akku?
Koko torstain kestäneen muutto-stressin jälkeen tajusin, että minulla tulisi ennen uuden työn alkamista kolme päivää vapaata. Kolme päivää, ilman mitään ennalta sovittua tekemistä. Seuraavan yön vietin entistä stressaantuneempana. Heräsin seuraavana aamuna ”liian myöhään” ( puoli yhdeksältä). Jonka jälkeen lähettelin ahdistuneena tekstiviestejä Sadulle Chamanttiin, kuinka hirveää on tuntea itsenä yhteiskunnan rajojen ulkopuolella eläväksi elämäntapatyöttömäksi.
 |
| Hyvä viini tekee kodin |
Päivä kului kuitenkin
suhteellisen nopeasti. Ranskalaiset paperiasiat sekä sähkö, vakuutus, netti-
sopimusten solmiminen saavat mukavasti ajan, oikeastaan koko päivä kulumaan.
Kun myöhäis-iltapäivällä lähdin kaupungille kävelylle minut valtasi olo että
olin samanaikaisesti kotona sekä etelänlomalla. Ulkona paistoi aurinko ja
lähiapteekin lämpömittari näytti +17 astetta.
Välttääkseni ikävän tuntemuksen joutilaana olemisesta olin päättänyt laatia seuraavaa päivää varten tehtävälistan. Aamun tuimaan lähdin tutustumaan uuteen työpaikkaani. Ecurie Groussard sijaitsee n. 15 kilometrin päässä Château-Gontierista pienessä Biernen kylässä. Isäntäväki oli mukavaa ja ystävällistä. Muuten paikan päällä näytti sellaiselta kuin olin aavistellutkin. Töitä oli kuuleman mukaan paljon ja maanantaina miehityspulan vuoksi vielä enemmän. Aijon ottaa haasteen vastaan.
Lauantai-päivä oli vielä eilistäkin lämpimämpi. Juoksentelin aamupäivän huonekaluliikkeissä jonka jälkeen tehtävälista kertoi ohjelmassa olevan auton pesu ja siistiminen. Oli oikeastaan melko rentouttavaa kuluttaa tunti tähän askareeseen. Viereisen paikan charmikkaan Monsieurin kanssa heitettiin läppää siitä kun en osannut käyttää automaatti-imuria ja aurinkokin paistoi niin, että oli pakko heittää t-paitasilleen. Auto kiilsi sen jälkeen niin, että sain ylpeänä pakata sinne supermarketin parkkipaikalla kauppakasseja.
 |
| Paikallienen Mimi |
Ennen pimeän tuloa lähdin
vielä katsastamaan kaupungin lähialueen juoksumaastot. Ja hyvältähän siellä
näytti. Château-Gontierin läpi kulkee joki, vähän niinkuin Pariisissa ( vaikka
siellä niitä on kaksi). Lähdin juoksemaan kaupungin läpi jokea seuraten ja
tietä riitti, niinkuin kauniita maisemiakin. Kymmenen kilometrin matkalle osui
kolme linnaa, joista yhden yhteydessä oli hevostila. Tulin heti kateelliseksi
linnan omistajalle, koska omasta mielestäni kuuluin hänen paikalleen, ja tämä
tuntui tietysti epäreilulta. Päätin kuitenkin, että on vain ajan kysymys kun
itse asuisin vielä isommassa linnassa. Ja sitä paitsi en sitä linnaa näin
pohjoiseen olisi halunnutkaan.
Tiedättekö kun ranskalaisissa kylissä aina iltaisin tädit avaavat ikkunat laittaakseen ulkopuolta puiset ikkunsäpit yöksi kiinni? Olen aina haaveillut, että asuisinedes hetken sellaisessa asunnossa missä saisin tehdä samoin. Nyt tämä haave on toteutunut, vaikka ikkunasäpit ovat tosin muoviset. Muutenkin uusi asuntoni on oikeastaan aika kiva. Se sijaitsee kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja on nyt pienen sisustussauvan loihdinnan jälkeen melko viihtyisä. En vain tullut ottaneeksi huomioon, että kahden tien risteyksessä sijaitsevaan taloon saattaa kantautua aika paljon liikenteen meteliä. Varsinkin kun seinät ovat paperia. Naapureiden öiset kotiutumisajat eivät jää esimerkiksi epäselviksi.
 |
| Chez moi |
Tämä kaikki uusi tuntuu
välillä innostavalta ja välillä taas kaipaan Chamanttia, ihania ystäviäni sekä tuttua
ja turvallista elämääni siellä. On esimerkiksi todella rasittavaa muuttaa ja
hoitaa ja selvittää kaikki käytännön asiat ilman kenenkään apua. Varsinkaan kun
omalla kohdallani kaikessa tuntuu aina tämän tästä tunkeutuvan kapuloita
rattaisiin.
Joskus mietin, että on aika ärsyttävää elää itseni kanssa. Kaikki on aina sellaista säätämistä. Mieli muuttuu. Suunnitelmat muuttuu. Aika usein kadehdin järkevien ihmisten järjestelmällistä ja sujuvaa elämää. Mutta toistaalta olen päätynyt myös sellaiseen tulokseen, että juuri se että käsikirjoitus muuttuu aina matkanvarrella, tekee elämästä mielenkiintoista. Enkä varmaan olisi nyt tässäkään jos olisin päättänyt vaan painaa koulut loppuun valmiin sabluunan mukaan. Päivän filosofinen pohdinta kuuluukin :
Voiko jatkuvasti
järkiperäisiä ratkaisuja tekevä ihminen olla oikeasti onnellinen?”
